Villa Taika - ylistys häähotellille

Hääyöhotellia etsiessä haukuin koko kotimaan majoitustarjonnan pystyyn. Huoneet ovat kalliita, kliiniseen toimistotyyliin sisustettuja ja romanttisena mainostetun sviitin lisäneliöt käytetty joko neuvotteluhuoneen pöytään tai hammaslääkärin odotushuoneen sohvaan.

Mutta jos koskaan etsitte yösijaa Fiskarsin tuntumasta, ainoa oikea valinta on Villa Taika.

Suloisessa maalaismiljöössä nököttää vanha puutalo vihreän puutarhan keskellä. Sokkeloinen päätalo lankkulattioineen, teemasisustuksineen ja eriparisine puutarhakalusteineen. Sellainen hassunkurinen huvikumpufiilis. Yövyimme samaisessa paikassa kaasojen kanssa häitä edeltävän yön ja kaasot palasivat Aurinko-sviittiin myös häiden jälkeen, joskin tällä kertaa kolmantena pyöränä keikkui toisen kaason mies. Me Henkan kanssa vietimme hääyön hotellin Lootus-sviitissä, jonka ihana henkilökunta oli käynyt koristelemassa ruusunterälehdin.

Etukäteisjärjestelyistä lähtien minulla oli tunne, että villan henkilökunta pyrki tekemään kaikkensa, jotta asiat lutviutuisivat mahdollisimman helposti meidän kannaltamme. He suosittelivat huoneita talon yksityisemmästä siivestä, antoivat kaason käydä kirjaamassa meidät sisään ja järjestivät pääsyn hääsviittiin jo aamusta, jotta mun tavarat saatiin valmiiksi oikeaan huoneeseen. Hääaamun aamupalaa aikaistettiin, jotta minäkin ehdin syömään ennen kampaajan saapumista ja morsiuskimppu vietiin säilytettäväksi viileään kellariin, josta se palautettiin huoneeseen sovittuun aikaan. Missään en koskaan ole törmännyt tällaiseen omistautumiseen asiakaspalvelulle.

Hääyöpakettiimme (joka muuten kustansi kaikki 150 €) kuului myös huoneemme ovelle tuotu aamupalatarjotin. Tai siis NELJÄ. Oli leipää, sämpylää, muroa, puuroa, jogurttia, juustoja, leikkelettä, kananmunaa, hedelmää, mehua, teetä (tai haluttaessa kahvia), keksiä, muffinssia ja vielä Brunbergin suukot. Kuinka mua harmittikaan, ettemme sillä helteellä saaneet nirhaistua kuin murto-osaa kaikista herkuista. Jos sää olisi ollut armeliaampi, olisimme myös voineet nautiskella aamupalan sviitin omalla parvekkeella.

Mutta hätä ei ole tämän näköinen! Aiomme ehdottomasti ottaa aamiaisrevanssin ja palata Taikan hemmoteltaviksi vielä uudemman kerran. Ehkäpä jo paperihäinä!

Heitot ja iltaohjelma

Bändin ensimmäisen setin vaiettua vedettiin viimeiset viralliset ohjelmanumerot. Nykyisin tuppaa olemaan tapana viskoa erillinen heittokimppu, jolloin sen oikean morsiuskimpun voi viedä kotiin ja kuivattaa. Hömppää, sanon minä. Kipusin siis navetan vintille vievälle rampille se ihka-aito kukkapuska kourassani naimattomien naisten teroitellessa korkojaan alapuolella. Kimppu lensi komeassa kaaressa takariviin ja miesten joukosta kuului raskas huokaus. Tulevalle sulhaselle tarjottiin sympatiakalja.

Kuvista kiitos Kallioniemi Photogrpahy

Mulla ei ollut sukkanauhaa jalassa koko päivää, vaan kävin kaason ystävällisellä avustuksella hivuttamassa sen paikoilleen ennen kimpunheittoa. Jos nauha olisi ollut omalla vastuullani, ei se mitä todennäköisimmin olisi löytänyt tietään juhlapaikalle asti. Kiitos siis jälleen kaasoille! Merenneitomallisessa mekossa kolmenkympin helteessä oli pieni saavutus, että saimme nyittyä nauhan edes sen verran polven yläpuolelle, että sen voi hyvällä omallatunnolla sanoa olleen reiden ympärillä. Enpä kyllä tiedä miten Henkka olisi saanut sen yhtään korkeammalta ongittuakaan.

Siinä missä kimppu lentää yleensä pitkälle, on eturivi otollinen sijoittuminen sukkanauhakisassa. Henkka halusi nyt ilmeisesti rikkoa kaavan ja mun nauha liitikin miesjoukon päiden yli. Aviomieheni on aikanaan kunnostautunut itse tässä kisassa ja mun sukkanauhan jälkeen Henkka viskasikin kierrätysmielessä perään vielä seitsemän lohdutuspalkintoa.

Bändin ensimmäisen setin loppupuolella hääcrew kiritti vieraita viimeisten salatehtävien suorituksessa ja purkki tyhjeni lopulta kokonaan. Heittojen jälkeen bestmanit arpoivat tehtyjen tehtävien purkista onnekkaan voittajalappusen. Paitsi, ettei siinä ollut nimeä. Kiivaista lapunlunastusyrityksistä huolimatta siirryttiin uudelle arpakierrokselle ja voittaja pokkasi itselleen lahjakortti, joka “oikeutti yhteen (1) hääparin tarjoamaan lounaaseen tai illalliseen, joka nautittiin hääparin seurassa.” Sukkanauhavisassa oli puolestaan tullut kaksi neljä oikein -tulosta, joiden väliltä kiista ratkottiin kivi-paperi-saksilla ja palkintona oli perinteinen skumppapullo.

Näiden voittoisten ohjemanumeroiden jälkeen bändi aloitti toisen settinsä ja sen aikana paikalle saapuivat myös iltapalapizzat. Olimme tilanneet kolmea eri vaihtoehtoa 5 kappaletta kutakin eli yhteensä 15 pizzaa. Saapuessaan tilaus näytti valtaisalta, mutta niin se vain katosi juhlakansan syövereihin. Bändin kolmas ja viimeinen veto hiljeni puolenyön paremmalla puolella, minkä jälkeen tuoreen avioparin oli aika suunnata kohti hääyöhotellia. Auton takapenkillä oli vaikeuksia käsittää, että meidän hääpäivä oli nyt ohi.

Häävalssi ja megalomaaninen bändisuositus

Haluttiin häävalssista sillä tavoin aito ja intiimi, ettei harjoiteltu koreografioita tai sovittu edes pyörähdyksiä. Se olisi hetki meille, ei esitys. Mitä nyt kaikki katsoo. Henkkahan osaa tosiaan tanssia, mutta minä näin heikompana lenkkinä ehdotin, että jos vähän kuitenkin treenattaisiin valssausta etukäteen, kun biisikään ei ole aivan etanatahtinen. Henkka myöntyi, ja noilla puheilla unohdimme koko asian.

Havahduin tähän faktaan suurinpiirtein siinä kohden, kun lähestyimme tanssilattiaa. Ihan hirveästi ei ollut enää tehtävissä, joten lohdutin vain itseäni, että kunhan laahusnappi pitää, niin tuskin tästä katastrofia saadaan aikaiseksi. Nappi piti ja ne 3 minuuttia 40 sekuntia olivat yhdet upeimmista koko päivänä. Tai oikeastaan ikinä. Päivään oli sulloutunut niin monta onnellista hetkeä, jotka kutoivat musiikin kanssa meidät kultaiseen kuplaan ihan kahdestaan.

Menipäs runolliseksi.

Meillä häävalssin etsintä oli pitkällinen operaatio, mutta kyllä kannatti tuskastella, sillä Sari Kaasisen ja Liisa Akimofin Niin korkea oli taivas oli lopulta kaikki mitä haettiin ja vähän kaupanpäällistä.

Toisena valssina huojuttiin kestosuosikki Vanhojapoikia viiksekkäitä, jonka jälkeen taisi tulla vielä jokunen valssi ja tanssikappale. Bändin ensimmäinen setti olikin varattu perinteikkäämmälle tanssahtelulle ja kaksi jälkimmäistä sitten kunnon joraukselle.

Ja niin se bändi! Ei oltaisi parempaa voitu napata! Amiraali Ahtio ja lemmenairueen esiintyminen täytti mahtavuudessaan nimen asettamat saappaat ja heitä kehuttiin meille lukuisien vieraiden suulla, osan jopa useampaan otteeseen. Tanssilattialla riitti veivaajia aina viimeisimpiin vingutuksiin asti, ja itsekin hytkyin ja hypin siihen malliin, ettei flunssasta ollut merkkiäkään. Kengät potkaisin pois jaloista varmaan joskus vähän ennen puolta yötä.

Voimme siis täysistä sydämistämme, ja muistakin sisäelimistä, suositella Amiraalia kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin. Kommunikaatio pelitti jämptisti, tarjous oli kilpailukykyinen ja bileet läpi katosta. Elämää suurempi kiitos koko miehitykselle!

Kuvat: Kallioniemi Photography

Yllätysohjelmaa kahvin kera

Muistatteko, kun salatehtävien kohdalla mainostin, kuinka huikaisevia voi tapahtua, jos oikea tehtävä osuu oikealle henkilölle? Meidän kakkukahveilla nimittäin kävi näin.

Kahvittelun alkuun oli sovittu pieni teekkariohjelma yhden opiskelijakulttuurin parissa erityisesti ansioituneen ystäväni kanssa. Otaniemen teekkareiden on tapana solmia teekkarilakkinsa tupsun naruun solmu naimisiinmenon merkiksi¹. Perinteisesti solmimisen toimittaa vanhin paikalla oleva teekkari, joka meidän juhlissa oli oma äitini. Tällä alustuksella yllättynyt äiti kutsuttiin solmimishommiin ja kostoksi tuo piti huolen, että pääsin sovittamaan solmittua lakkia heti tuoreeltaan - leukanaruineen kaikkineen.

Lakin siirryttyä syrjään puheenvuoron varasti kuitenkin yllättäen toinen teekkarikaveri. Tämän tapauksen ei tosin tarvinnut kuin nousta ylös, niin jo arvasin Vedä juomalaulu -tehtävän löytäneen oikeaan osoitteeseen. Näin saimme kuulla matemaatikolle ominaisesti Liten visa om Gram-Schmidts metod ja minä pääsin seuraava aamuna selittämään Henkalle mitä tarkoittaa ortonormeeraus. Olen ihan tyytyväinen, ettei tuo kyseinen tai kukaan muukaan matemaatikko ollut kuulemassa mun selontekoa.

Mutta yllätykset eivät suinkaan loppuneet tähän! Sulosoinnut olivat hädin tuskin hiljenneet, kun huomiota oli rykimässä Henkan opiskelukaveri. Kasvatustieteilijöiden kunniaa puolustaen hän veti meille todellisen alakouluopettajan taukojumpan Henkka-aiheisen lorun siivittämänä. Esitys oli niin vakuuttava nokitus teekkareille, että vain minä tunnistin Vedä taukojumppa -salatehtävän.

Kahvitteluohjelma ei kuitenkaan jäänyt tähän, joskin siirryttiin takaisin etukäteen suunnitellun puolelle. Vuorossa olivat kaasojen ja bestmanien puheet, jotka Ensu avasi. Täytyy tunnustaa, että muistan kaasoni sanoista vain alun ja sen, että skarppasin itseäni välttääkseni kyynelehtimisen. Henkan bestmanit vetivät yhteisen puheen, johon kuului rekvisiittana myös polttareissa askarrellun leirilipun esittely.

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography

Kaikki tämä kakun kylkiäisenä tullut ohjelma osoitti, ettei se ole aivan potaskaa, että vieraat tekevät juhlan. Ja siksi meidän häät olivat niin parhaat.

¹Solmukulttuuri vaihtelee yliopistottain ja esimerkiksi Oulussa on ihan oma menonsa.

Kakku, polkeminen ja donitsit

Heti alkuun vinkki kaikille, joiden häät ovat vielä edessä: kakunleikkuussa polkaisun voittaa se, joka tajuaa tuulettaa ensin. Ihan sama mitä siellä pöydän alla oikeasti tapahtuu, ei sinne kukaan näe. Ei sillä, että olisin katkera tai mitään.

Meidän kakuksi valittiin sitruuna-mansikka-mustikkainen kerrosrakennelma suklaisella pohjalla. Eikä ollut yhtään hullumpaa, vaikken varsinaisena leivosihmisenä itseäni pidäkään! Koristelun vaatimattomuudesta olen sen sijaan hieman nyreissäni. Toivomiamme marjoja ja vihreää oli ripoteltu mukaan kyllä, mutta asettelulta olisin ainakin leipomon Istagramin perusteella toivonut aika paljon enemmän. Myös palaverissa manitut suklaavalumat olivat jääneet matkasta. Onneksi upea kakunkoristeemme kuitenkin varasti huomion ja maku oli kohdillaan. Kakun alustana meillä oli vanhasta pöllistä leikattu kiekko, jonka Henkka hioi tasaisen siistiksi. Alusta oli aika viime hetken veto, mutta varsin mainio sellainen: kakku pääsi paremmin oikeuksiinsa, kun se pönötti pienellä korokkeella irti valkoisesta lakanastapöytäliinasta.

Niin ja sitten oli se polkaisu, mutta jätetään se omaan arvoonsa. Kumosin muuten sen meidän palasen vielä kyljelleen kakkulautaselle, mikä kuuleman tuo huonoa onnea. Että hyvin lähti tämä liitto.

Sokeriähkyn takaamiseksi meillä oli kakun kylkiäisenä seinällinen donitseja. Tai tarkemmin ottaen ehkä taulullinen. Tässäkään esillepano ei toteutunut aivan nipottavan morsiamen vision mukaan, kun rinkulat aseteltiin mauttain järjestykseen iloisen sikinsokisuuden sijaan. Vieraita tämä ei kuitenkaan karkottanut, sillä taulu tyhjeni varsin sutjakkaasti. Meidän kokemuksella pieni lisäimelä ei siis ollut pahitteeksi, vaikka etukäteen mietitytti uppoaako aikuisiin kakun lisäksi muuta makeaa. Kyllä upposi.

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography

Täydellinen tauko

Kuvat: Kallioniemi Photography

Meidän pääruuan ja jälkkärin väliin ajoitettu tauko tosiaan alkoi huomattavissa määrin etuajassa. Tämä ei kuitenkaan hiertänyt kenenkään hanuria, sillä ulkona tarkeni sellaisen keskinkertaisen etelän reissun auringossa ja baarikin aukesi siinä sopivasti. Anniskelun vapautumisen lisäksi vieraat nautiskelivat salatehtävistä, vieraskirjasta ja kuvakulmauksesta. Nämä aktiviteetit ajattelin kuitenkin syynätä ihka omien postauksien tarkkuudella, joten esiteltäköön tässä kohden pelkästään sukkanauhavisa.



Vihjailinkin jo etukäteen jonkinlaisesta Henkan hamstraamiin sukkanauhoihin linkitetystä ohjelmanumerosta, joksi loppupeleissä muotoutui vanhaan taulukehykseen askarreltu tietovisa sukkanauhoineen ja valokuvineen. Tehtävä oli yksinkertaisuudessaan mallia “yhdistä oikein”. Meidän juhlissa oli vähemmän yllättävästi useampikin esillä olleiden sukkanauhojen entinen omistaja, mutta tämä ei kuuleman taannut vastausvarmuutta. Oman rivin sai kirjata vastauslappuselle, jotka kerättiin purnukkaan myöhempää tarkastusta varten.

Yksi tauolle aikataulutettu ohjelmanumero oli ryhmäkuvien otto. Koko hääkansan lisäksi poseerattiin erilaisissa kokoonpanoissa teekkareista lapsuudenystäviin ja perheistä polttaripoppoisiin. Tässä omani kaikessa hilpeydessään.

Happihyppelyn kylkiäisenä parasta vähän roimemmassa tauossa oli vieraiden kanssa jutustelu. Moni manaa jälkikäteen, kun ei ehtinyt seurustella juhlaväen kanssa laisinkaan, mutta meillä ei moista kiirettä onneksi ollut ja voin painokkaasti suositella. Fiilis oli juuri niin letkeä kuin etukäteen toivoimme ja oli veikeää huomata kuinka pihalle muodostui jubailurinkejä aivan sekalaisista kaveriporukoista. Ihan parasta!





Taustalla tapahtui sitten ihan järjestelyteknisiä juttujakin, kun pitopalvelu siivosi pöytiä ja keitti kahvia, bändi roudasi varustustaan tanssilattian kylkeen ja jälkkäritoimitukset x2 viilettivät paikalle. Etukäteen olin hieman ahdistunut tuosta tulevasta trafiikista, mutta tiedättekö, kun mulla ei ole mitään käsitystä missä vaiheessa se kaikki tapahtui. Tämä epäilemättä kertoo huipuista ammattilaisista ja ennen kaikkea timanttisesta hääcrewsta.

Kommentti koristeista

Kuvat Kallioniemi Photography, kasvosumennukset minä

Meidän juhlapaikka oli jo itsessään niin upea, etten halunnut ripustella sitä täyteen kaiken maailman krumeluurihärpäkkeitä. Salin valmistuttua jäin kuitenkin miettimään, että olisiko sittenkin pitänyt joko jättää kaikki pois tai vetää nuppia kaakonpaan.

Navetan oma valaistus korosti upeasti harjakattoa ja näiden lisäksi alempiin tukiparruihin ripustettiin lipputankovalot. Ja niistä meinasi tulla kriisi. Pojat kipusivat tikkaita, korjailivat valonauhoja ja piilottivat roikkuvia häntiä iteraatiokierroksen jos toisenkin ja silti mietin otetaanko mokoma vain kokonaan pois. Havahduin nimittäin siihen, että lipputankovalot ovat koristeena kärsineet pahemman luokan inflaation. Että oikein ärsytti, kun meillekin tulisi nyt sellaiset. Yritin avata tätä tuskaani hääcrewlle selittämällä, että ne lipputankovalot näyttävät liikaa lipputankovaloilta. Vastapuolen katseet olivat aika tyhjiä, kunnes Ensu-kaaso riensi hätiin morsian-suomi-morsian -kääntäjäksi. Valot aseteltiin lopulta niin, että haaroittuneisuusvaikutelma hävisi ja ne saivat muun porukan kannustamana jäädä.





Bändin ja tanssilattian ylle ompelin valkoista viirinauhaa, joista kolme neljästä pätkästä päätyi lopulta käyttöön. Minä olisi ripustanut sen neljännenkin, mutta Henkan esteettinen silmä oli vahvasti kolmen kannalla. Viirit olivat aika viime tipan keksintö (eli siis kuukausi ennen häitä :D), mutta ne kyllä rajasivat tanssilattian oikein somasti.

Pöydissä meillä oli valkoiset knoppalakanat, joiden ompelu-urakka ei ollut ihan pieni. En halunnut kattaukseen minkään valtakunnan tilpehööriä, ainoastaan kukkia. Ja oli paras päätös! Olin etukäteen huolissani pyöreiden pöytien keskelle jäävästä valtaisasta tyhjästä tilasta, mutta lopulta meidän 150 cm -halkaisijan tasot täyttyivät juuri sopivasti! Kaksipuoleisia menu/ohjelma-vanereita oli kolme kutakin pöytäkuntaa kohden ja kuumana päivänä näistä kehkeytyi myös oikein toimivat viuhkat. Mölkkyklapit osoittivat pöytänumeron ja kangasservetit oli taiteltu aterintaskuiksi. Pitopalvelu kattoi lasit ja sujautti teräaseet servetteihin - väärään koloseen. Ohjekuvasta huolimatta. Aika kamalaa, mutta pystyn jo elämään tämän kanssa.






Paikkakortteina toimivat vuoden aikana ompelemani istuintyynyt ja jos olin niihin tyytyväinen, niin pöytäkartan suhteen hypähtelin innostuksesta. Tämänkin idean varastin jostain vanhemmasta hääblogista, mutta tarkempi lähde on valitettavasti jo karissut mielestä. Vanhaan ikkunaan oli pöytäkunnittain ryhmitelty pienet kuvat jokaisesta vieraasta. Näitä kaiveltiin parhaamme mukaan omista arkistoista ja edustavuus ei varsinaisesti ollut ensimmäinen valintakriteeri. Jonkin verran jouduimme toki varastamaan Facebookista ja satunnaisten avecien kohdalla lähettämään mystisiä naamakuvapyyntöjä. Hehkulampun veroinen älynväläys oli lisäksi käyttää vanhemmista sekä isovanhemmista heidän hääkuviaan. Aika kiva, vaikka itse ylpistelenkin. Kaasoista ja bestmaneista oli muuten myös yhteiskuvat ja meidän oma oli meidän ihka ensimmäinen yhteiskuva.

Pihan puolella meillä oli navetan oven tuntumassa koivutolppien varassa hehkulamppusarja ja illalla pistettiin työmaavalo valaisemaan isoa vanhaa vaahteraa. Ulkona oli lisäksi kaksi puutarhakatosta, toinen yleisessä istuskelussa, toinen puuceen edessä. Jälkimmäisen kattoon oli ripustettu minilipputankovalot, jotka yhdessä koppeihin vietyjen patterikynttilöiden kanssa helpottivat viimeisiä nenän puuteroijia.

Parasta hääruokaa ja aikataulun uusinta

Meidän häiden ruoka oli makunystyröitä hivelevän hyvää. Siis voihan huokaus. Kunpa sitä pääsi syömään uudestaan. Mieluusti niin, että helle ei nitistäisi ruokahalua, flunssa tylsistyttäisi makuhermoja tai ympärillä kieppuisi se päivä, jota on suunniteltu yksitoista kuukautta.

Ihan hirveästi siihen ruokaan ei nimittäin ehtinyt keskittymään. Muistan ensimmäisen haarukallisen kohdalla hymistelleeni, että ah kuinka hyvää ja hakeneeni santsin, kun havaitsin lautasen tyhjentyneen itsestään. Siinä välissä porukka kävi juttelemassa meidän kanssa, patisteltiin seuraavia pöytiä hakemaan ruokaa ja pohdittiin hääcrewn kanssa, että mitäs nyt tehdään kun ollaan 1,5 h aikataulua edellä.

Koska näin tosiaan kävi. Päästiin buffeepöydän antimien ääreen puolisen tuntia ajateltua aiemmin, kun kaikki alkusähellys ja -höpötykset soljuivatkin varsin sutjakasti. Meidän 50-hengen seurueen kupujen täyttymiseen oli varattu parilla puheella höystettynä yhteisymmärryksessä cateringin kanssa kaksi tuntia aikaa, kun siihen lopulta meni vain tunteroinen. Kolmenkympin helle rajoitti koko porukan ruokahalua: valkosipuliperunat eivät ehkä ole monen ykkösvalinta trooppisissa olosuhteissa. Kuumuuden vuoksi ruokaa jäi myös paljon yli, mikä oli kyllä sääli. Onneksi pääruuan liha saatiin sentään talteen ja siitä syötiinkin häiden jälkeen vaihtelevilla kokoonpanoilla useampaan otteeseen.

Ruokailun lomaan oli ohjelmoitu kaksi puhetta: mun isän sekä vaarin. Koska lautaset tyhjenivät odotettua rivakammin, pidettiin puheet kuitenkin lopulta ruokailun päätteeksi perätysten. Iskä lainasi Mika Waltaria ja vaari huolehti, että ainakin yksi kyseenalainen lapsuusmuisto jaettiin juhlakansalle. Kiitos kummallekin.

Kaikki hetket ikuisti Kallioniemi Photography.

Ruokailun ja puheiden jälkeen Tume-bestman julisti tauon alkaneeksi ja baarin avatuksi. Vieraille kerrottiin myös yhteiskuvan tapahtuvan piakkoin, mutta heille tultaisiin siitä erikseen kertomaan. Lisäksi muistutettiin salatehtävistä, vieraskirjasta ja muista oheisohjelmista. Vieraiden informointi oli yksi minulle tärkeistä jutuista ja Tume hoiti homman ihan nappiin. Saatiin jälkikäteen jopa kiitosta kuinka kiva oli, että koko ajan tiesi mitä on tapahtumassa. Jes! Loppupeleissä aikataulun edistyminen ei myöskään ollut ongelma, sillä vieraat viihtyivät ulkona eikä kukaan asiaan vihkiytymätön jälkihaastattelujen perusteella edes huomannut mitään kummastelemista. Morsiankin onnistui suhtautumaan aikataulun eläväisyyteen hämmentävän lunkisti!

Maljannosto ja alkuhöpinät

”Nostetaan malja hääparille!”, käski seremoniamestaribestman eikä tarvinnut toista kertaa kehottaa. Onnitteluhuudahduksia, kilinää ja tervetulleen viileää skumppaa. Ääneen päästyään Tume jatkoi sitten käytännöninfoilla vessojen ja tupakkapaikan sijainneista ja mainosti perään vielä salatehtäviä ja vieraskirjaa.

Meillä ei itsellämme ollut erityistä tarvetta päästä pitämään varsinaisia puheita omissa häissämme, mutta vaatimattomat tervetulotoivotukset halusimme silti lausua. Tume passasikin mikin Henkalle, joka tämän lausunnon toimitti. Samaan syssyyn tuore aviomieheni jatkoi monia askarruttaneella sukunimikysymyksellä: vaikeaa oli, mutta päätös tehtiin. Siinähän kävi nimittäin niin, että Henkka hävisi kivi-paperi-sakset (kivellä) ja pääsi vaihtamaan nimeä. Saatoin tässä kohden aloittaa aplodeerauksen, johon juhlakansa railakkaasti yhtyi.

Meidän häämme eivät olleet suuren suuret ja jokainen vajaasta 50 vieraasta meille spesiaali. Koska läheisiä on kertynyt matkaan elon eri vaiheissa, olimme sopineet pitävämme tehokkaan tiiviin esittelykierroksen. Idealistinen ajatus oli näin myös helpottaa jään murtumista pöydissä, joissa ennestään tuntemattomat löysivät itsensä istumasta vieretysten. Saattoi kierros helpottaa myös joitain tiettyjä salatehtäviä… Osa esittelyistä oli yleismalkaisempia, kuten “teekkaripöytä”, osa pääsi sitten yksinään valokeilaan. Sattumalta emme olleet päivän ainoita sankareita, vaan eräällä Henkan opiskelukaverilla oli synttärit tuona loistavana päivämääränä. Hyvin valitusta päivästä onnittelimme sankaria hänen paikallaan odottaneella karkkipaketilla sekä esittelykierroksen yhteydessä koko poppoolla kajautetulla onnitteluhoilauksella.

Kuvat jälleen Kallioniemi Photography

Meidän jälkeemme äänensä avasi vielä valokuvaajamme Sami, joka esitteli itsensä, ja kehotti kaikkia lähestymään rohkeasti juhlan aikana, jos valokuvauksellisia tarpeita ilmenee. Sami myös vakuutti kuvien tulevan aikanaan vieraidenkin syynättäväksi (kunhan hääpari saa aikaiseksi, köh). Lopuksi pitopalvelu kävi vielä esittelemässä menun ja kertaamassa ruoka-aineasiat ennen kuin me hyökkäsimme joukon etunenässä kohti pitopöytää.

Lehtisateessa juhlapaikalle

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography, kasvosensuuri by me

Potretteja otettiin vihkipaikalta juhlapaikalle vievän reitin varrella, joten kun aika koitti, ei loppu automatka ollut kovin pitkä. Halusimme ehtiä autoinemme navetan välittömään läheisyyteen hieman ennen kello kolmea, jottemme kaartaisi naapuriin vieraiden nenän edestä. Näin Sami ehti myös juhlapaikalle ottamaan muutaman otoksen meitä odottavasta hääkansasta. Kun porukka alkoi olla koossa, seremoniamestarinammekin toiminut Tume-bestman ryhtyi organiseeraamaan vieraita kunniakujaksi ja kaasot tarjoilemaan koivunlehtiä jokaisen kouraan.

Samaan aikaan me varroimme lähtölupaa hääautossa kolmistaan kuskina toimineen toisen bestmanin kanssa. Ja se hetki oli juhlien kurjin. Mun aamuisesta buranasta alkoi olla aikaa 8 tuntia, mutten halunnut ottaa seuraavaa kuin vasta ruokailun yhteydessä. Flunssa tahtoi iskeä päälle: olo oli hutera, ilmastoinnista huolimatta hikinen ja auto tuntui kutistuvan. Odottaessa ei pystynyt keskittymään muuhun kuin kehnoon oloon ja pohtimaan, että mitäköhän tästä tulee. Ilmainen vinkki kaikille: älkää sairastuko hääpäiväksi. Kun sitten lopulta pääsimme liikkeelle, jäi huono olo siihen parkkikselle. Jo kurkistellessani Henkan ohi odottavaa vierasjoukkoa olin yksinomaan onnellinen. Siitä alkoi sitten hulina ja huiske eikä onneksi ollut aikaa keskittyä mihinkään muuhun.

Lehtisateen ja onnitteluhuutojen vastaanottamana tuntui yhtäkkiä oikeasti siltä, että meidän häät alkoi nyt! Ja katsokaa näitä kuvia! Painokas suositus koivunlehtien heittelylle. Henkka sai vielä erityislähetyksen kauluksesta sisään suloisena kostona omista aiemmista kolttosistaan.

Kunniakuja päättyi navetan oville ja siirryimmekin siitä sulavasti onnittelujonoon. Siinä hötäkässä ei tullut mieleenkään, mutta näin jälkikäten on vähän hirvittänyt, että toivottavasti en tartuttanut ihan kovin montaa vierasta… Noin muuten voin kyllä suositella tätä ohjelmanumeroa, vaikka itse olin etukäteen vähän skeptinen. Häähumussa oli ihana tavata jokainen vieras, vaikkakin lyhykäisesti linjastona. Siinä oli meidän läheisimmät ihmiset, matkustaneet juhlimaan meidän tärkeää päivää. Halausten jälkeen vieraat kohtasivat cateringin tarjoilemat skumppalasit ja suuntasivat hääcrewn ohjeistamana etsimään paikkansa salin seitsemästä pöydästä. Kun kaikki oli paimennettu sisälle, saimme mekin kuohuvat kouraan ja seurasimme perässä.

Potretit paahteessa

Kaikki kuvat jälleen Kallioniemi Photography

Potrettikuvaukset pistettiin käyntiin vihkipaikalla kirjaimellisesti samoilta jalansijoilta. Minä suhtaudun vähän nuivasti ihan perinteisiin potretteihin: mulla lienee niistä yliannostus. Instagramin jäljiltä tuntuu, että kaikki on nähty ja samat ideat ja poseeraukset kiertävät parilta toiselle. Ammattimalleja tässä ei myöskään olla, joten itselle epäluonnolliset poseeraukset näyttävät juuri siltä.

Ihan ehdottomia lemppareita meillä kummallakin on ne aidot hymyt ja naurut, joita Sami tallensi poseerauksien välissä. Ja ei nyt lipsahdeta kyynisyyden puolelle - kyllä siellä pari mukiinmenevää poseakin on! Vähän pöljää meiltä, muttei tultu etukäteen miettineiksi poseerauksiin meidän näköistä kulmaa. Yhden kallioseinän kohdalla pysähdyttiin ja vähän apinoitiin, mutta kovin uskottavia kiipeilykuvia niistä ei tullut. Samin hommaa hankaloitti muuten myös täydeltä terältä loistava aurinko, joka tekee kuviin ja kasvoille terävät varjot. Niin ja se helle! Ilmastoitu auto oli aina lyhyillä siirtymillä tervetullut ja vettä kului niin meillä kuin apujoukoillakin.

Mutta kuten näkyy, saatiin haasteista huolimatta upeita kuvia! Tuo hunnun alta otettu ruutu on yksi mun ehdottomista lemppareista! Harmi, ettei ollut kuudetta ihmistä räpsäisemässä behind the scenes -materiaalia, kun mun hunnun alle änkeytyi meidän ja Samin lisäksi vielä yhdet kappaleet kaasoa ja bestmania.

Meillä oli alkuperäisessä suunnitelmassa ottaa yhteiskuvia hääcrewn kanssa erilaisilla kokoonpanoilla heti vihkipaikalla, mutta pikaisen koko porukan yhteiskuvan jälkeen todettiin, että näitä on paremmin ottaa rennommissa tunnelmissa juhlan aikana. Etuvartio lähti näin kipittämään kohti juhlapaikkaa, viimeminuutin silauksia ja vieraiden vastaanottoa. Meillä oli tosiaan varattuna ryhmäkuva-aikaa juhlan lomaan, mutta tässä kävi vähän köpelösti niin, ettei sen hetken koittaessa muistettu kuin ne alkujaan siihen sovitut ryhmäkokoonpanot. Nyt esimerkiksi Henkasta ja bestmaneista jäi kuva kokonaan ottamatta. Näiden yhteiskuvien puuttuminen on niitä ainokaisia harmituksia, joita häistä jäi.

Loppuun vielä ansaitut aplodit Ansu-kaasolle ja Jarppa-bestmanille, jotka toimivat korvaamattomana apuna meidän hikisen potrettisession aikana. Kiitos, kun juoksitte korjaamassa helmaa ja huntua, huolehditte vesipulloista ja banaaninkuorista ja kannoitte laahuksia, takkeja, kukkapuskia ja kumisaappaita.

Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography

Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.

Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.

Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.

Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.