Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography

Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.

Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.

Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.

Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.