Hääaamu

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja aikaisin. Tiedän, koska olin hereillä. Kummallisesti yöllä ei tuntunut juuri jännittävän ja iltakuplivat olivat saanut ylikierroksisen mielenkin rauhoittumaan, mutta uni ei vain tullut. Näinpä olin virkkuna loikkaamassa sängystä herätyksen ensimmäisellä sulosoinnulla ja rapistelemassa auki kasisatasta buranaa. Koska kun ainakaan neljään vuoteen ei ole ollut kunnon flunssaa, niin mikä olisikaan sellaiselle hääpäivää parempi ilmaantumisajankohta.

Kun kaasotkin kampesivat pystyyn ja hampaat saatiin jynssättyä, suuntasimme aamupalalle, jonka Villa Taikan huippu henkilökunta oli kattanut meille tavallista aikaisemmin. Kampaajamme kurvasi kuitenkin pihaan samalla hetkellä, joten kokosin itselleni aamiaistarjottimen kutrien kiharruksen lomassa nautittavaksi. Ihanat kaasot huolehtivat eteeni vielä kiireessä unohtuneen appelsiinimehun.

Koekampauksen jäljiltä sävelet olivat varsin selkeät ja Mervi taiteili suortuvani juuri oikeille paikoilleen. Siilipuolikin saatiin sulautumaan kokonaisuuteen ja yhdessä hiuskukkien kanssa se oli melkeinpä lemppariprofiilini! Kuotaloni valmistui hyvissä ajoin, joten ehdin hieman vetää happea ennen meikkaajan saapumista ja katsella, kun kaasojen hiuksiin ryhdyttiin taivuttelemaan rentoa lainetta ja lettiä seppeleiden seuraksi.

Koemeikissä emme olleet oikein löytäneet yhteistä säveltä, mutta meikkijännitys osoittautui turhaksi. Kirsi taikoi mulle ihan täydellisen morsiusmeikin, joka korosti upeasti silmiä. Alkuperäinen ajatukseni oli luonnollisempi, mutta peiliin katsoessani olin äärimmäisen onnellinen. Ehostus oli selvästi juhlava, mutta kuitenkin pehmeä ja minun näköiseni.

Ajoituksemme meni varsin nappiin, sillä kaunistautumisen jälkeen oli juuri sopivasti aikaa ujuttaa meidät kaikki kolme mekkoihimme. Puku etumuksesta paikalleen, kiskominen, kiristys ja virkkuukoukku. En tiedä mitä kahdessa viikossa oli voinut tapahtua, mutta peiliin katsoessani hääpukuni ei minusta istunut takamuksen kohdalta samoin kuin viimeisessä sovituksessa. Siinä hetkessä asialle ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten harmitteluunkaan ei auttanut jämähtää. Ovesta ulos ja kesän kuumimpaan porotukseen.

Villan pihalla keräsin kovasti onnitteluja ja ihastelua niin henkilökunnan kuin toisten vieraidenkin taholta. Harvemmin sitä kohtaa niin monta vierasta kasvoa, jotka puhkeavat hymyyn sinut nähdessään. Tuntui aika kivalta. Aamun hauskimman kohtaamisen tarjosi kuitenkin mikään-ei-ole-hyvin-varsinkaan-vanhemmat -esiteini-ikäinen poika, joka eksyi viereeni katse tiukasti puhelimessa ja siitä äkillisesti havahtuen lipsautti aidon spontaanisti: ”Oho, vau.”