Vihkisormus

Se on täällä! Se on saapunut!

*päri päri päri*

Mun vihkisormus!

Vaikkei minulla ollut oikein selkeää käsitystä siitä millaisen vihkisormuksen haluan, alussa tiesin sentäs yhden asian. Se EI tule olemaan se tyypillisen tylsä, yksikivinen, valkokultainen vihkisormus.

Love me do -messuilla mielipiteeni hieman loiveni, mutta kun Black Friday -viikolla pistäydyimme Malmin korupajalla, kerroin myyjälle taitavani jättää yksikiviset kuitenkin välistä niiden tyypillisesti raskaamman hintalapun vuoksi. Tovin sovittelun jälkeen olinkin päässyt pisteeseen, jossa venkslasin nimettömään vuoron perään valko- ja keltakultaista Kohinoorin Claraa. Eiköhän se näistä jompi kumpi nyt ole.

Sitten jostain selittämättömästä syystä kuulin itseni tiedustelevan olisko Korupajalla kuitenkin jotain meidän hintahaarukkaan uppoavaa yksikivistä sormusta, jota voisin vielä varmuudeksi testata. Jottei sitten jää kaivelemaan. Ja sehän solahti siihen kihlan viereen niin kuin olisi aina siihen kuulunut. Ehkä se oli se mystinen sen vaan tietää -valaistuminen, mutta se tuntui vaan niin omalta. Clarat oli superkauniita, mutta jäivät tähän verrattuna jotenkin (paremman sanan puutteessa) irrallisiksi.

Mun vihkisormus on siis Kohinoorin valkokultainen Leonora. Toisin kuin valtaosassa yksikivisiä sormuksia, on tämän runko tasapaksu myös timantin istutuksen kohdalta. Yleensä tuo kohta on tehty hieman kapeammaksi, mikä kyllä tuo kiveä oikeuksiinsa ja tekee sormuksesta kauniin siron, mutta jättää yhdessä mun kihlan kanssa hömelön näköisen raon. Leonoran runko on myös liki saman levyinen kuin mun kihla, mikä saa sormukset istumaan omissa silmissäni kauniisti yhteen. Kruunuistutus tekee timangille oikeutta, kun monet tynnyri-istutetut vaihtoehdot tekivät kahden sormuksen kokonaisuudesta jotenkin laatikkomaisen kulmikkaan. Eikä kivikään nouse liian korkealle: hanska- ja villapaitatestit läpäisty!

Sormuksen toimituksessa meni puhutun kahden viikon sijaan tasan neljä. Kohinoorilla on ilmeisesti tehty ympäripyöreitä päiviä Black Fridayn mainingeissa ja meidän tapauksessa kiirettähän ei tosiaan ollut. Jos ei lasketa malttamatonta morsmaikkua. Täytyy myöntää, että olin yhtä kasvolihaksia venyttävää virnettä, kun kimallus istahti nimettömääni.

Jottei nyt aivan yhdeksi hekumoinniksi menisi, keksin minä kaksi (2) epätäydellityyttäkin. Nyt kun kummatkin sormukset ovat oikean kokoisia, näkyy kuinka kihlan runko on hieman korkeampi ja tämä luo illuusion sen löysyydestä tai vaihtoehtoisesti kiristävästä vihkistä. Toiseksi timantin aitoustodistuksessa lukee 0,19 ct, mutta sormuksen sisään on kaiverrettu 0,20. Nipo? Minäkö?

Vihkisormus Black Fridaysta - hups

Yritän kovasti paheksua Black Fridayn kaltaisia kulutusjuhlia. Ostin, kun halvalla sai!, terveisin Sulo Vilén. Tiedostan itsekin keksiväni sopivan tarjouksen kohdalla uusia välttämättömiä tarpeita, joista en ole aiemmin ollut tietoinen. Tästä syystä olen pyrkinyt kulkemaan tällä viikolla vähän laput silmillä. Malmin korupaja onnistui kuitenkin tunkeutumaan mainosvapaaseen kuplaani, ja eihän se ole pahasta hyödyntää tarjouksia, jos on jotain joka tapauksessa varmasti ostamassa... Eihän?

Love me do:n sormuskierroksen jälkeen en oikeastaan voinut sanoa olevani juurikaan viisaampi sen suhteen millaista kihlasormusta yritin metsästää. Halot, yksikiviset, rosoiset ja vintaget - nättejä kaikki! Olinkin siirtänyt sormuspähkäilyn mielessäni taka-alalle ja ajatellut palaavani aiheeseen tammikuun häämessujen jälkeen. Korupajan Instagram-mainoksen innoittamana bongasin nettisivuilta kuitenkin yhden ihastelemani halosormuksen nyt puoleen hintaan (!), joten ajattelin, ettei liikkeessä käynti voisi ainakaan haitaksi olla. Syysflunssansa rippeitä karistelevalla Henkalla oli ehkä salaisesti eriävä mielipide.

Aloitettiinkin sitten siitä halosta ja parista muustakin saman tyylisestä. Vaikka kuinka niistä pidinkin, ei se muuta sitä seikkaa, että halot peittävät kihlasormukseni kolme timanttia. Sinänsä sormukset sopivat kyllä yhteen, mutten halua kihlan jäävän vihkin jalkoihin. Rivisormuksen rinnalle halot olisivat kyllä ehdoton lempparini. Mutta ei auta, mummot lumessa eteenpäin.

Vaikka käytinkin sormessa useampaa mallia, tuntuivat jo messuilla testaamani designit pyörivän pöydällä sitkeimmin. Eritoten valko- ja keltakultaisia Kohinoorin Claroja venkslailin pitkään. Korupajan myyjät ovat varmaan tottuneet tällaisiin jahkaileviin morsiamiin, sillä jonontyngästä huolimatta minulle ei tullut sellainen olo, että pitäisi hoppuilla tai voisitko nyt jo päättää. Ja päätinhän minä sitten lopulta. Ilkeyksissäni ajattelin kuitenkin säästellä tätä suurta paljastusta siihen asti, kun saan kiikuttaa sormukseni kotiin.

Olen kuullut urbaania legendaa (= lukenut Jodelista), että normaalihintaisista sormuksista lähtee kysymällä pois 20 % hinnasta. Aina. Kaikkialla. Ei ole mitään käryä pitääkö väite paikkansa, mutta olin etukäteen prepannut itseäni, että sormushinnoilla on pakko yrittää. Tällaiselle perusjäyhälle suomalaiselle tinkauskulttuuri on kuitenkin täysin vieras ja äärimmäisen kiusallinenkin. Olinkin huomattavan helpottunut, kun sormuksestani oli jo valmiiksi -25 %:n tarjous eikä alea tarvinnut lähteä kinuamaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kaikesta huolimatta budjetti otti ja poksahti. Lähdettiin tosiaan katsomaan noin 700 € sormusta puoleen hintaan, mutta päädyttiinkin säästämään 350 € sijaan 400 €! Ja aleprosentti oli sen 25. You do the math. Pelkkää säästöä.

Vihkisormusten mallailua

Miehen lisäksi naimisiinmenosta jää käteen vihkisormus. Mies on aika kiva, mutta toivottavaa olisi, ettei sormukseenkaan kovin nopeasti kyllästyisi.

Mulla ei ole teräväpiirtokuvaa siitä millaisen vihkisormuksen haluan. Henkan mulle valitsema kihlasormus on yksinkertaisen kaunis eikä oikeastaan rajaa vihkikaverin vaihtoehtoja. Toista timanttitrioa ei ehkä kannata katsella, mutta muuten lattia on avoin.

Tahdon sormusten istuvan hyvin yhteen ilman selkeää rakoa rinkuloiden välissä. Vihkisormuksen kivet on istutettu samaan leveyteen rungon kanssa, mikä onneksi helpottaa tämän tavoiteen saavuttamista. Korkeutta on himppusen enemmän, mutta kivet eivät ole arjessa tiellä. Tämä olisi tärkeää myös vihkissä, sillä mulla ei ole tapana ottaa sormusta pois muuten kuin pakottavassa tarpeessa. Sellaiseksi ei myöskään jatkossa saa lukeutua villapaidan pukeminen tai hanskat. Vihkin metallin ei tarvitse olla keltakultaa ja hopeisemmat sävyt sointuvatkin mielestäni kihlan kaveriksi oikein somasti. Lisäksi vaikka kyseessä kuinka on loppuelämän hankinta, niin budjetti on rajoitettu ja hintalappu saisi jäädä alta tonniin. Mielellään reilusti.

Love me do:ssa pääsin ensimmäistä kertaa sovitteluhommiin. Ei edes hävettänyt, kun ensimmäisen sormuksen kohdalla tajusin, että rystyset on kiipeilyn jäljiltä auki ja kynsissä lakat, joita olin jo viikko takaperin kauhistellut, että vieläkö mulla on nämä putsaamatta. Yritin kuitenkin unohtaa rosoiset kädet ja keskittyä sormusten mallailuun. Strategia oli sama kuin mekkojen kanssa: kokeillaan vähän kaikkea ja katsotaan mihin se johtaa. Hienoiseksi yllätyksekseni se johti turhautumiseen. Tuntui, ettei mikään istunut edes sinne päin ja harmonisen kokonaisuuden sijaan kaksi sormusta vain kilpailivat keskenään.

Kunnes kiilattiin Malmin korupajan tisk(e)ille. Yhtäkkiä hyviä, joskin keskenään varsin erilaisia, vaihtoehtoja oli useampi! Olen hieman testaillut Henkan Volcano-kihlasormusta omani rinnalle enkä pidä yhdistelmää ollenkaan hassumpana. Tätä tyylisuuntaa edustivat tässä alla näkyvät Festiven tyylikkään rosoiset vaihtoehdot, joista on kuvissa käännetty timantit piiloon. En ole aivan varma mitä mieltä olen timanteista tällaisissa ”maskuliinisemmissa” sormuksissa, mutta toisaalta ehkä kaipaisin kihlasormukseen hieman säihkettä.

Aikalailla toista tyyliä edusti ihastelemani maltillisen kokoinen halosormus. Olen vähän pihkassa tällaisiin siroihin haloihin ja tässäkin keskustaa oli korotettu sen verran, että sormus sopi yhteen kihlani kanssa. Henkka ei tosin lämmennyt tälle sormukselle aivan samoin kuin minä.

Vielä astetta tyttömäisempään blingiin hurahdin tämän Kohinoorin sormuksen kohdalla. Se on vain niin hurjan kaunis! Olen aika myyty tälle sormukselle, mutta hieman huolestuttaa onko se minulle liiankin krumeluurinki ja kestääkö ihastus vuosikymmenet. Lisäksi pohdin jääkö kihla tässä yhdistelmässä paitsi ansaitsemastaan huomiosta.

Viimeinen sovittamani sormus oli perinteinen yksikivinen vihki, jollaista tiesin etten ainakaan halua. Niinpä niin. Yksi pikkuisenkin suurempi timantti kuitenki nostaa sormuksen hintaa roimasti ja vaikken karaattien perään kuikuilekaan, vaati yksikivinen sormus suhteessa vähän vaikuttavamman katseenvangitsijan. Tämän kyseisenkin yksilön kauppa-arvo alkoi kakkosella.

Messuilta ei siis lähtenyt mukaan vihkisormusta, mutta olen silti tyytyväinen päivän saldoon. Kunhan sormusmetsästyksen seuraava luku koittaa, tiedän oikean suunnan olevan Malmin korupaja. Heillä myös lohdutettiin tuskailevaa morsianta, ettei tilaustyönä tehtävissäkään sormuksissa ole ostopakkoa, joten jos etsintä kulminoituu siihen pisteeseen, ei lopullisia päätöksiä tarvitse tehdä pelkän hahmotelman perusteella.

Rinkulat

Onnea on mies, jolla on hyvä (nais)maku.

Joskus seurustelun alkuaikoina ohjeistin kaverien yllätyskihlajaisten jälkeen puoliksi päissäni leikilläni, että jos joskus päädyt ostamaan mulle sormusta, niin sen pitää sitten olla keltakultaa.

Mummin sormukset ovat kaikki keltakultaisia samoin kuin äidin sormus - liekö tästä noheva pikku-Tuuli aikanaan päätellyt naimarinkulan oikean värin eikä päähänpinttymä ole kulunut pois. Nyt kun asiaa oikein analysoi, niin myös kaikki itselle tärkeimmät korut ovat keltakultaisia, vaikka väri onkin selvästi aliedustettuna omassa koruboksissani. Tämä oivallus tosin teki itsensä tiettäväksi vasta juurikin nyt. Oli värimielipiteen alkulähde mikä hyvänsä, johti se kuitenkin puolihuolimattomaan lausuntoon kevätkesäisessä bussissa.

Tähän ohjenuoraan tarrautuen Henkka valitsi mun täydellisen kihlasormuksen.

Kultajousen oman malliston tuote numero #33960. Romanttisen nimen ne ovat sille keksineet. Kolme pikkuista kiveä keltakultaisessa kulmikkaassa rungossa. Design on yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja kivien bling ihanan leikkisä. Kosinnan jälkeen tuijottelinkin timangien kiiltoa siinä määrin, että Henkka joutui huomauttamaan olevansa myös edelleen paikalla. Kapea malli sopii lisäksi sirosti omiin pienehköihin nakkeihini. Henkka paljasti puntaroineensa myös perinteisempää rivisormusta, mutta todennut tämän enemmän mun tyyliseksi. Lohduttavaa, että toinen meistä tuntee mut näin hyvin.

Henkan sormus on Malmin korupajan titaaninen 5 mm Volcano. Valinta oli miehisen kivuton: Volcano oli ainut malli, jota sovitettiin eikä siinä sitten enää arvottu, että entä jos ruoho olisi jonkin aidan takana tyylikkäämpää. Toinen materiaalivaihtoehto oli rodinoitu valkokulta, mutta totesimme sen olevan turhan tumma, minkä lisäksi pinnoite pitäisi ilmeisesti uusia säännöllisin väliajoin. Valinta ei voisi olla osuvampi ja sormus ihan Henkan näköinen. Siis karkea ja hakattu, his words not mine.

Henkka tarvitsi sormukselleen myös kaulaketjun, johon sen voi laittaa tarvittaessa turvaan. Itselläni moinen tarve on lähinnä kiipeillessä ja tähän tehtävään soveltuvan kultaketjun varastin rippiristiltäni. Sekä sormus että sormi voivat Henkalla olla kuitenkin vaarassa myös töissä, joten ostimme miehisen teräksisen ketjun, jota Henkka käyttää oikeastaan koko ajan. Nykyisin se ei kuuleman enää kaulassa edes ahdista.

Sormuksien oston yhteydessä emme olleet yksimielisiä kaiverruksesta, joten asia jätettiin syssymmälle. Kevyen viiden kuukauden pohdinnan jälkeen keksimme omaperäisen idean kaiverruttaa Henkan sormukseen meidän ensitreffien paikka ja päivämäärä ja mun sormukseen kihlojen paikka ja päivämäärä. Vihkiin tulee sitten *gasp* vihkipaikka ja -päivämäärä.

Viidessä kuukaudessa käytiin läpi jokunen vaihtoehto, joista oma suosikki oli ehkä kiipeilijöiden tyyliin “Kiipeän” ja “Varmistan”, mutta kumpikin olisi luonnollisesti halunnut kiivetä. Pidän myös ajatuksesta kaiverruttaa sormuksiin jonkin sopivan kappaleen lyrikoita siten, että ne jatkuvat sormuksesta toiseen, mutta toimivat myös yksinään (esimerkillinen esimerkki tästä löytyy Some people are worth melting for -blogin Sallalta). Meidän The Biisistä ei kuitenkaan oikein saanut eristettyä sopivia pätkiä varsinkin, kun yhtenä reunaehtona oli minun sormukseni pieni kaiverrustila. “It’s a Match!” keräsi myös kannatusta, mutta loppupeleissä Henkka tahtoi tärkeät paikat mukaan eikä niihin sitten mun mielestä oikein sopinut muu kuin aikaleima. Vaikeaa oli.

Seuraava ongelma onkin sitten aivan kamala. Mun täydellisen kihlasormuksen rinnalle pitäisi kelpuuttaa vihkisormus. Ja täydellisen kihlan tavoin mun sormus ei tietenkään rajaa vihkin mallia oikeastaan mitenkään. Että kiva. Etsipä siinä sitten. Pitäisiköhän vaan lähettää Henkka yksinään kaupoille?

Sormusepisodi

Nauraa tälle en vielä pysty, mutta ainakin tulikivenkatku on hennompi, kuin se vajaa vuosi sitten olisi ollut.

Kosinnan aikaan muuten täydellinen kihlasormus oli aavistuksen liian iso: se sopi paremmin peukkuun kuin nimettömään. Tämä oli kuitenkin ollut epäilys jo ostohetkellä, joten Henkka oli myyjän kanssa sopinut vaihtareista, kunhan seremonia oli suoritettu. Lisäksi pohdimme yhdessä kosinnan jälkeen, että sormuksen sisäpinnan ura olisi ehkä hyvä täyttää, jotta se ei keräisi kovassa käytössä mönjää. Näin ollen suuntasimmekin ensimmäisen tilaisuuden tullen Ison Omenan Kultajouseen, jossa Henkka oli rinkulaostoksilla käynyt.

Tässä vaiheessa tahdon sanoa, että Henkkaa alkuperäisellä ostosreissulla avustanut myyjä oli ollut äärimmäisen mukava ja asiakaspalvelukokemus kaikin puolin miellyttävä. Samaten jälkikäteen liikkeelle antamani palaute otettiin hyvin vastaan, asia luvattiin käydä heidän puolellaan läpi ja saamani pahoittelut kuulostivat puhelimen välityksellä vilpittömiltä.

Kuten terävimmät ehkä jo aavistelevat, meidän yhteinen käyntimme liikkeessä ei mennyt ihan putkiloon.

Olin pyörinyt kärsivällisyyteni äärirajoilla pari-kolme päivää kihlauksen jälkeen ja odottanut logistiikan solmujen aukenevan, jotta pääsisimme hakemaan oikean kokoista sormusta. Purjehdimmekin liikkeeseen vaaleanpunaisessa kuplassamme hölmöt hymyt naamalla tarkoituksena fiksauttaa minun sormukseni ja mahdollisti samalla etsiskellä sopiva Henkan ikävän alastomaan nimettömään. Liikkeessä oli paikalla kaksi myyjää, joista Henkkaa aiemmin palvellut oli valitettavasti varattu, joten meihin otti kontaktia toinen:
“Mitä asiaa teillä on?”
Tämä tervehdys saneli aikalailla asiakaspalvelun sävyn koko asiointimme ajan: minulla oli alusta lähtien olo, että olimme epätoivottuja, vaivaksi ja ehkä vähän epäilyttäviäkin. Minulta muun muassa tiedusteltiin, että eihän sormusta vain ole käytetty (?).

Sormukseni koko oli 16 ja sovitusrenkaat saatuani pohdin ääneen, että 14,5 oli ehkä hieman löysä, mutta 14 taas aika tiukka.
“Eihän tuosta sormuksesta nyt niin pientä kokoa ole!”
Hieman hätääntyneenä kysyin, että kai sitä saa kuitenkin pienennettyä. Myyjä oli epäuskoisen skeptinen ja totesi, että kaikki pääsisimme helpommalla, jos vain valitsisin jonkin toisen sormuksen.

What?!

Siis vaihtaisin kihlasormukseni johonkin toiseen? Olin aikalailla pöyristynyt: minua on kosittu romanttisesti ihanalla sormuksella, jota olen klonkkumaisesti vaalinut ja nyt minua käskettiin vaihtamaan se pois. Ei. Haluaisin kuulla mieluummin pienennysmahdollisuuksista, kiitos. Ei, minua ei haittaa, vaikka siitä tulisikin vähän soikea. EI, en edelleenkään tahdo toista sormusta. Tunsin olevani ikävän vaikea asiakas sopimattoman pienine sormineni ja typerine kiintymyksineni Siihen Oikeaan Kihlasormukseeni. Onnesta soikeana odottamani hetki olikin painostava ja ahdistava.

Lopputulos oli, että myymälä tilaisi sormuksesta pienimmän mahdollisen koon (15), ja “jos se on liian iso, niin katsotaan sitten sitä pienennystä”. Lähdimme liikkeestä epätietoisina saisinko pitää Henkan minulle valitseman sormuksen. Tihrustin kyyneliä autossa matkalla kotiin.

Silmäkulmien kuivuttua surku teki tilaa kiukulle ja uhosin, että tuolle puljulle en halua antaa enää sulmuakaan (pienennys ei kuulu sormuksen hintaan ja Henkan sormus oli edelleen ostamatta). Ryhdyin siis etsimään vaihtoehtoista paikkaa käydä pienentämässä sormukseni, kunhan se koossa 15 saapuisi Kultajouseen. Odotusajaksi olin saanut pitää alkuperäisen kosintasormukseni.

Olin kuullut hyvää Malmin korupajasta ja Henkkakin kiinnostui heidän Volcano-sarjastaan, joten sormuksen saaga jatkui siellä. Saamamme vastaanotto oli edellistä kokemusta huomattavasti asiallisempi, joskaan ei aivan niin lämmin kuin olin alunperin ajatellut. Kultaseppä arvioi pienennyksen onnistuvan koon 15 sormuksesta, mutta sormuksen sisäpuolista uraa ei kannattaisi täyttää vaan siistimpi lopputulos saataisiin vaihtamalla koko runko timanttien ympäriltä. Tilasimme Henkalle titaanisen Volcanon ja sovimme palaavamme asiaan kunhan tilaamani vaihtarisormus saapuisi Kultajouseen. Olimme ehtineet 2 askelta korupajan oven ulkopuolelle, kun tajusin, että jos koko runko vaihtuu, lienee sama ottaa siihen istutettavat timangit tästä “oikeasta” sormuksesta. Pimpotimme itsemme vielä kerran sisäpuolelle ja sormukseni jäi heidän huomaansa. Huojennus oli suuri.

Sormuksemme valmistuivat kahdessa viikossa. Koska emme olleet päässeet vielä yhteisymmärrykseen niihin tulevista kaiverruksista, saimme Korupajalta lahjakortin, jonka voisimme käyttää, kunhan konsensus löytyisi. Tämä on hyvää palvelua! Henkan sormuksen sisäpuolle oli tosin valmiiksi kaiverrettu “cocktail” ilmeisesti ikäänkuin mallin nimenä. Pidän vähän hassuna, ettei tätä mainittu meille etukäteen, kun kyseessä on kuitenkin kihlasormus. Koska Henkka pystyy kuitenkin elämään tekstin kanssa, en inissyt siitä sen enempää. Korupajan palvelu oli asiallista ja heidän valikoimansa sivusilmällä vilkuillen kattava, joten voipi olla, että vihkisormuksen metsästys alkaa aikanaan sieltä!

Rengastus

Jos mulle olisi jokunen vuosi sitten väitetty, että kihlaudun ennen kuin toinenkaan vuosi yhteisessä tiimalasissa täyttyy, olisin vastannut ystävällisen epäuskoisen huvittuneella tuhahduksella. Olenhan Tolkun Ihminen.

***

Henkan syysloman ja omien synttäreideni kunniaksi oltiin päätetty lähteä vielä yhdeksi pidennetyksi viikonlopuksi mun isovanhempien mökille. Lokakuuhan on ihan hyvä mökkikuukausi, right?

Mökki on mulle tärkeä paikka ja lapsuuden kesinä siellä paistoi aina aurinko, mummi paistoi lettuja, pullia ja pannaria ja vesi oli yli 20 asteista. Aina. Minä voitin tikanheitossa, mölkyssä, yatzissa ja uunossa ja mikä tärkeintä, veli hävisi. No ei ehkä ihan aina, mutta onnellisia muistoja on joka tapauksessa paljon. Vaikka kesälomat ovat viimeisessä parissakymmenessä vuodessa kokeneet huomattavan surkastumisen, haluan silti viettää mökillä joka kesä edes vähän aikaa. Kuten arvata saattaa, tämä ei ole jäänyt Henkalta huomaamatta.

Perjantaina töiden jälkeen pakkasimme siis kimpsut ja kampsut ja Henkan shampanjapullon salakuljetus epäonnistui, koska minulla ei ollutkaan pissahätä ennen lähtöä. Pahoittelin rakkoni puolesta yllärin pilaamista, mutta kyllä se pullo silti saatiin mukaan, olihan sunnuntaina tiedossa mun synttärit.

Lauantai sujui ihan normaaleissa mökkipuuhissa. Asiaan kuuluvasti illalla lämmitettiin sauna ja kulutettiin lauteiden ja järven välistä polkua. Saunanraikkaina, punaposkisina ja pohjoiskarjalaisittain verkkareissa, siis äärimmäisen hehkeinä, istuttiin tuvan pitkällä penkillä takkatulen loimotellessa. Ehdotin, että joskos otettaisiin sitä mustikkakukkoa. Kukko toimitti oikeastaan mun synttärikakun virkaa, mutta kyllä sen voisi korkata vähän etuajassa.
“Joo, ihan kohta.”
Ärsytti. Sitä tulta voi tuijotella myös samalla kun syö, mulla on vähän nälkäkin! Kiltisti mutta kihisten kuitenkin odotin, että Henkan tuijotushetki menee ohi. Ja nousi se siitä lopulta. Jääkaapin sijaan suunta oli kuitenkin repulle, josta se hetken tonkimisen jälkeen kaivaa… huulirasvan. Tässä kohden mun kiinnostuskäyrä otti paikallisen minimin ja käännyin takaisin tulta kohden. Onhan se loimu nyt kuitenkin aika kiva.

Henkka palautui mun viereen penkille ja rupesi puhelemaan lämpöisiä ja pörröisiä asioita meistä. Minä siinä myötäilin, kunnes Henkka lopettaa jotenkin niin, että haluaisi viettää lopun elämää yhdessä mun kanssa ja haluaisinko mäkin.

Ja pyöräyttää esiin avonaisen sormusrasian.

AAAaaapuaa - kyynelkanavat on hetkessä kerkeästi kriittiset - ei voi olla totta - niisk - vitsi mä oon onnellinen - niisk - SE TAPAHTUU NYT - niisk niisk - mä oon niin onnellinen - niisk -
Ainiinapua, pitää vasta jotain!

Kyllä mä sitten sen “haluaisin” sain nyyhkyteltyä ulos ja lopulta myös kuivattua silmiä sen verran, että erotin sormuksesta muunkin kuin säihkeen. Soikeloiduin onnesta vielä vähän lisää: se on niin nätti!

Täydellisen kosinnan kruunasi mustikkakukolla herkuttelu.