Hääpukuliikkeistä

Todellisuushan on, että hääpukuohjelmien luoma illuusio särkyy aika pian, kun astuu supisuomalaiseen hääpukuliikkeeseen. Tilat ovat ahtaampia, valaistus kehnompi ja välillä peilin edessä ruuhkaa. Toisaalta hulppeat puitteet jäävät tärkeysjärjestyksessä auttamatta asiakaspalvelun taa. Sellaisen hämmentävän yleispuutoksen havaitsin, että yhdelläkään peilauspaikalla ei ollut mahdollisuutta tiirata itseään takaa (jos käsipeiliratkaisua ei lasketa).

Vaikka tästä postauksesta nyt vahingossa tuli tällainen valitusvirsi, niin aikuistenoikeastihan hääpukujen sovittelu oli huippuhauskaa ja mahtavalla seurueella mieleenpainuvan hersyvä kokemus. Kiitos äidille ja kaasoille! Seuraavassa risut ja ruusupuskat meidän liikekiertueelta.

ZAZABELLA (Helsinki)
Zazabellan valikoima on varsin kattava, joskin tämän hetken muodin mukaisesti pitsipainotteinen. Myös sovitusalue on käypän kokoinen ja mahduttiin yhden vanhojentanssisovittelijan kanssa yhdessä hyvin samalle reviirille (saatoin ehkä vallata suurimman osan, mutta kuitenkin). Palvelu oli ystävällistä ja eritoten muokkausmahdollisuuksien kannalta asiantuntevaa. Mekkoja sovitettiin tarvittaessa alushameineen kaikkineen ilman hoppuilua. Myös kuvata sai niin paljon kuin lysti ja Ansu-kaasohan räpsi menemään.

Meitä palvellut myyjä ei kuitenkaan kovin aktiivisesti itse ehdotellut sovitettavia mekkoja vaan niiden etsiminen jäi minulle ja seurueelle. Harjaantumattomaan silmään rekissä roikkuvat koltut näyttävät toistensa kopioilta, joten tähän olisin kaivannut aktiivisempaa otetta. Enemmän kuin hieman ärsytti myös, että myyjä palveli pitkään walk-in -asiakkaita minulle varatulla ajalla. Henkilökuntaa ei toki ollut liiaksi, mutta itsekeskeinen morsian nyrpisteli kuitenkin.

NIINATAR
Niinattaren myyjä aloitti sovitusajan esittelemällä itsensä ja kyselemällä mekkoajatuksiani. Pisteet ensivaikutelmasta. Valikoimaa on täälläkin runsaasti ja sattumalta satuimme Morileen erityisviikolle, jolloin liikkeessä oli ilmeisesti spesiaalimäärä kyseisen merkin malleja.

Liike on kuitenkin pieni, pimeä ja nuhjuinen, joskin tähän lienee odotettavissa korjausliike, kun muutto on piakkoin käsillä. Minua palvellut myyjä oli päällisin puolin mukava, mutta ei tuntunut kuuntelevan toiveitani tai sitten en niitä osannut tarpeeksi selkeästi kommunikoida. Epäammattimaisuuden puolelle lipsahdettiin, kun kerroin etten halua pukuuni täyspitkiä hihoja. Tämä on kuulemma ihanaa, koska ne eivät sovi juuri kenellekään ja roikkuvat/kiristävät ilman yksilöllistä räätälöintiä. Ei siinä mielipiteessä mitään, mutta vieressä toinen morsian sovitti juuri pitkähihaista pitsimekkoa, joka sopi hänelle täydellisesti. Toivon, ettei tämä kommentti tavoittanut häntä. Sovituksessa tuntui olevan liukuhihnamainen kiire eikä alushameita laitettu edes sellaisen akuutisti tarvitseville malleille. Kaikki sovitusmekot tuntuivat myös olevan koon 40 tienoilla, jolloin tällaisen ruipelomman sovittajan on vaikea kuvitella miltä mekko näyttäisi, jos se istuisi oikein. Kuvat saa ottaa vain kahdesta suosikista, joskin minun kohdallani yksi riitti. Tämä rajoite on tullut suunnittelijoiden puolelta ja ilmeisesti viimeksi samana päivänä Morileelta oli välitetty tuoreet ukaasit, koska morsiamet julkaisevat kuvia “kaiken maailman foorumeilla”. En oikein käsitä mikä tässä on ongelma, koska kyllähän ompelija voi halutessaan kopioida mekon heidän virallisten sivujensakin kuvista? Mutta tosiaan, tämä rajoite ei mene Niinattaren piikkiin.

WHITE DRESS
Stockan yläkerran White Dress on puitteiltaan aika lähellä tv-sarjojen utopiaa. Myönnettäköön, että sovituksessa tuntee itsensä aivan eri tavalla erityiseksi, kun askeltaa isosta valkoisesta sovituskopista suurelle korokkeelle kohdevalojen loisteeseen. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja myyjä tuli sovituskoppiin asti auttamaan mekot ylleni. Ja kuvia voi nappailla sydämensä kyllyydestä.

Liikkeen valikoima oli kahta edellistä suppeampi. Lisäksi puhelimitse aikaa varatessani oltiin toisessa päässä hieman töykeitä: paikalle ei kuuleman sopisi tulla liian aikaisin, koska arki-illat ovat kiireisiä. Kapinahengessä johdatin seurueeni kaupoille kuitenkin vartin etuajassa: olimme koko toimituksen ajan ainoat asiakkaat ja pääsimme myös tositoimiin heti saavuttuamme. White Dressin kautta ei suoraan saa korjauspalveluja, mikä ehkä myös hieman kuulsi läpi muokkauskeskusteluissa. Sovitusvalaistus toimii paikan päällä, mutta kuvia jälkikäteen selatessa tuntuu, etteivät puvut pääse niissä oikeuksiinsa.

HAPPY ROAD
Happy Road sijaitsee pienen ajomatkan päässä Hyvinkäällä. Liike on valoisa ja mekot esillä väljemmin, jolloin niitä on helpompi katsella. Sovittamani puvut tuntuivat laadukkaammilta kuin monet aiemmat ja liike myy myös käytettyjä pukuja, mikä minun silmissäni on iso plussa. Olimme liikkeen ainut seurue ja myyjällä oli sovitusprosessissa hyvin aktiivinen ote: en tainnut itse valita yhtään testattavaa kolttua. Tämä lienee vähän makuasia, mutta sopi minulle. Myös ompelijan ammattitaito oli selvästi läsnä.

Oma pukuni löytyi lopulta täältä, joten olen ehkä taipuvainen antamaan positiivista palautetta. On kuitenkin todettava, että myyjällä oli ilmeisen huono päivä ja se näkyi asiakaskohtaamisessa. Minun ja seurueeni kommenteille ja sanavalinnoille nyrpisteltiin eikä lopullinen valintanikaan tainnut olla myyjän mieleen. Kuvauspolitiikka jäi vähän epäselväksi, kun sitä tiedustelleen kaasoni käskettiin rauhoittua (?), mutta ei sitä ainakaan kovin suopeasti (ennen ostopäätöstä) katsottu. Hieman hämmennyin myös, kun ensimmäistä mekkoa ryhdyttiin vaihtamaan toiseen seurueen edessä. Minua tämä ei haitannut, mutta joku ujompi morsian voisi kokea olonsa epämukavaksi alusvaatteisillaan.

Bonarina vielä:
VIENO
Itsehän en Vienoon ehtinyt, mutta kaason asemassa olen siellä pariin otteeseen pyörähtänyt ja haluan hieman kehaista. Kahden nuoren naisen yritys on kovin tuore ja tilat siksi pienet, mutta niistä on saatu kauniit ja valoisat. Pukuvalikoima poikkeaa virkistävästi tyyliltään muista liikkeistä ja palvelu on superia. Suosittelen.

YAAASSS to the Dress!

MULLA ON PUKU!

Tältä näyttää helpottunut morsian. Parinkymmenen valkoisen mekon jälkeen voittaja on löytynyt. Lopulta aktiivinen etsintä oli ohi vajaassa viikossa, vaikka se oman mielenrauhan tutistessa tuntui paljon pidemmältä.

Sovitteluhan on oikein kivaa ja kutittelee sisäistä pikkuprinsessaa. Toinen toistaan kauniimpia mekkoja, ihasteleva väkijoukko (melkein ainakin) ja keimailua peilin edessä. Taustalla henkäilevä mörkö kuitenkin vaatii painostavaa täydellisyyttä antamatta käyttökelpoista määritelmää. Onko tämä nyt sitten tarpeeksi hyvä? Näytänkö tässä nyt paremmalta kuin ikinä koskaan aiemmin ja enää koskaan milloinkaan?

Ensimmäisen pukukierroksen jälkeen keikuin kahden koltun kurjimuksessa. Ensimmäinen puku oli ihka ensimmäinen, johon ensimmäisessä pukuliikkeessä koskin ja näytin siinä - pahoittelut vaatimattomuudestani - tyrmäävältä. En kuitenkaan tuntenut itseäni morsiameksi, vaikka punaiselle matolle olisin voinut kipaista samoin tein.

Toinen vaihtoehto taas rikkoi sen kuuluisan kyynelkynnyksen. Näin itseni astelemassa naimisiin tässä mekossa. Tämäkö on se kuuluisa tunne, kun sitten vain tietää? Sovituskappale oli kuitenkin 6 tai 8 kokoa liian iso ja mielenrauhani reunaa nakersi pelko pökkelöefektistä ja pöytäliinapitsistä.


Kieriskeltyäni päätöksenteon mahdottomuudessa muutaman vuorokauden tein sen ainoan mahdolliselta tuntuneen ratkaisun - varasin uuden sovitusajan uuteen liikkeeseen. Ja siellä se minua sitten odotti.

En nähnyt pukuani koskaan rekissä, vaan myyjä valitsi sen minulle. Se oli ensimmäinen puku, jota liikkeessä sovitin ja sen jälkeen vertasin kaikkia muita siihen. En itkenyt tai haukkonut henkeä, puhjennut säteilevään hymyyn tai kokenut ylimääräisen ulottuvuuden tuntemuksia. Tiesin vain, että tähän tulen vertaamaan kaikkia muita pukuja.

Ja se on käytetty! Sisäinen maailmanparantajani iloitsee! Maggie Sotteron merkkipukuna kulumia ei juuri ole ja vakuutuin mekon laatutuntumasta muutenkin. Käsittämättömällä tuurilla mekko olisi myös istuvuudeltaan käyttökelpoinen sellaisenaan. Balleriinoilla helman pituus täsmää nyt, joskin 2-3 senttiä voisi lyhennyksen purulla saada lisää. Tämä pistää kenkäajatukseni uusiksi, mutta pakko myöntää, etteivät meidän maastossa korkokengät olisi olleet kovin fiksun morsmaikun valinta muutenkaan. Etumuksen istuvuutta voi viilata kunhan rintsikat on hankittu ja mahdollista alushametta pitää tuumailla. Keväämmällä pitänee siis ottaa ainakin konsultaatio ompelijalta.

Olen vähän hämilläni. Mun puku on nyt tässä. Ei puolen vuoden toimitusaikaa ja malttamatonta odottelua vaan ihan tässä näin. Oho.

Loppuun tyypillinen pikkuvilautus:

Hääkirpputorikoukku

Av, yv, jono!

Facebookin hääkirppis on yksi aarreaitta. Monen muunkin asian aitta kyllä, mutta ei mennä siihen. Eritoten koristeet tuntuvat liikkuvan vinhaa vauhtia ja kärppänä saa olla paikalla, jos aikoo napata iltakahdeksan madon. Siihen jää vähän koukkuun. Pitää tarkistaa, josko olisi jotain uuttaa. Kymmenessä minuutissa on voinut tapahtua vaikka sun mitä!

Vähän pöljältähän se tuntuu hamstrata vanhoja pulloja, kun häihin on melkein vuosi. Järkeilin kuitenkin, että nyt kesän lopulla kirppiksellä on myyjiä enemmän kuin ostajia ja keväällä osat varmasti vaihtuvat. Homma siis vain hektistyy, joten hyvällä omallatunnolla voi kolme päivää viikosta käyttää ravaamalla viinipullonkorkkien perässä. Onneksi meillä on häkkivarasto.

Toistaiseksi meidän kirppishankintoja ovat sinkkisaavit (2 kpl), sinkkiämpärit (2 kpl), pullokokoelma (21 kpl) ja pussillinen pullonkorkkeja. Käytetyistä viinipullonkorkeista tahtoisin kuumaliima-askarrella baarin kirjainkyltit, mutta näitä on tarve hamsteroida vielä rutkasti ennen kuin se projekti ottaa toteutuakseen. Kuvassa tosin on vasta puolet tämän hetkisestä saldosta. Skumppakorkit on ehkä vähän ongelmallisen epäsymmetrisiä, mutta katsotaan josko niitäkin tarvittaessa voisi hyödyntää.

Sinkkivatien käyttötarkoitus on omaperäisesti loppuillan juoma-astioina toimiminen. On aika vaikea arvioida montako vatia virvokkeet jäineen vaativat, mutta kuvittelisin, että näillä neljällä pärjätään. Jos kaikkia ei tarvita, niin ämpärit pääsevät sitten roskiksiksi.

Pullot tulevat niin ikään innovatiivisesti kukkamaljakoiksi. Ihastuin kokoelman rosoiseen sekalaisuuteen enkä aijo koristella niitä millään tavoin. Vähän huolestuttaa maljakoiden suuaukkojen pieni koko, mutta kukka-asetelma-asioista aijon stressata vasta myöhemmin. Meidän minihäihin tuon pulloröykkiön pitäisi ainakin lukumäärällisesti riittää hyvinkin pitkälle. Muutama Happy Joe on varmaan kuitenkin hyvä vielä tyhjentää - ihan varmuudeksi vain!

Häiden ikuistaja

Paikka ja aika on, joten seuraavana tärkeysjärjestyksessä tuli valokuvaaja. No okei, olisi se kiva saada jotain syötävääkin ja ehkä myös päällepantavaa, mutta niiden kimppuun hyökättiin vasta valokuvaajan jälkeen.

Pidän valokuvista. Meillä kotona niitä on otettu paljon ja vaikka ison kameran kanssa pyörivä isä olikin teininä ette-uskokaan-kuinka noloa, nyt himppusen aikuistuneena niitä otoksia osaa arvostaa. Henkka kuvaa jonkin verran myös, joten fotofaneina valokuvaaja kuuluu meillä panostuspuolelle.

Kuten raa’asti yleistäen lähes kaikki, mekin tahdomme dokumentaarisen hääkuvauksen, jossa valokuvaaja ikuistaa poseerauksien lisäksi koko juhlan. Menemme jopa niin pitkälle, että meillä painotus saa olla enemmän tilannekuvissa ja Virallisiin Potretteihinkin haluaisimme enemmän luonnollisuutta ja vähemmän harrasta toisiimme/kaukaisuuteen tuijottelua. Jos budjetin saisi singota kattorakenteiden läpi, tahtoisin kuvaajan paikalle myös aamun valmisteluihin, mutta valitettavat realiteetit iskevät vastaan.

Ammattivalokuvaajat eivät nimittäin nekään ole halpoja (mikäpä häissä olisi). Puhutaan kuitenkin itsensä työllistävistä pienyrittäjistä, joten en katso oikeaksi tästä marmattaa. Sekä Henkalla että minulla olisi valokuvausta hyvinkin vakavasti harrastavia tuttuja, mutta tässä kohden tahdon paikalle ihmisen, joka tulee juhliin töihin eikä minun tarvitse miettiä, että vaivaan sitä nyt, kun pyydän asiaa Y heti X:n perään.

Valokuvaajasuo on onneksi vähän helpommin kuokittava kuin juhlapaikkarämeikkö. Me (tai oikeastaan minä) lähdimme perkaamaan asiaa instagramin @haakuvaajat kautta. Tuo tili kokoaa suomalaisten hääkuvaajien otoksia, joita selailemalla löytää edelleen kuvaajien omat tilit. Varsin kätsyä verrattuna googleen. Instagram-tilien kautta siirryin katsastamaan kuvaajien nettisivuja ja portfolioita. Keräsin reilut kymmenen välilehteä omia mieltymyksiäni hiveleviä vaihtoehtoja, jotka Henkka sitten kävi läpi ja lopulta lähetimme tarjouspyynnön kahdeksalle kuvaajalle.

Näistä kahdeksasta saimme vastauksen kuudelta, joskin yleisin oli, että sorgen täyttä jo. Suomalaiset hääkuvaajat tuntuvat kuitenkin olevan kivasti verkostoituneita ja suositusten innoittamina lähettelimme vielä kolme lisäpyyntöä. Yhteensä kyselimme siis 11 kuvaajan perään: 2 ei vastannut, 5 oli jo varattu, mutta 4 oli vielä tilaa.

Sami Kallioniemi löytyi Lauri Hytin vinkkaamana ja Samin portfoliossa innostuimme hänen kyvystään vangita hulvattomia tilannekuvia ja hyödyntää miljöötä potreteissa. Soiteltiin vähän Samin kanssa, joka vaikutti oikein lupsakalta hepulta, ja julistettiin kuvaajanmetsästys taputelluksi. Sami tekee myös koirakuvauksia, joten siitä ylimääräinen, täysin asiaankuulumaton papukaijamerkki!

Kallioniemi Photographyn taidonnäyte!

Kolttukaupoille

Ihanakamala hääpuku. Tai toivotaan, että lopputulos on pelkästään ihana, mutta tämän hetken tuntemuksiin sekoittuu ronski kourallinen kauhua.

Mä en tiedä mitä haluan. Tai siis tiedän. Hääpäivänäni haluan olla upea. Silleen uu-la-laa ja wa-wa-wum. Lisäksi haluaisin olla nimen omaan upea nainen, en suloinen tyttö tai sädehtivä rinsessa. Tämä on kuitenkin vähän ikävästi ristiriidassa mun arkityylini ja ehkä myös makuni kanssa. No okei, kyllä mä arjessakin kierrän prinsessahepeneet kaukaa, mutta sellainen aikuisen naisen tyyli multa on hukassa. Jottei asia olisi liian yksinkertainen, juurikin nämä tyttömäiset prinsessaunelmat ovat niitä, joiden kohdalla skrollaus hidastuu.

Tässä muutama hyvä esimerkki. Ensimmäisen kuvan napsaisin tammikuussa Wanhan Sataman häämessuilta. Yläosan helmikirjailu on kauniisti toteutettu, ei liikaa blingiä, ja viehkeän sirot olkaimet. Helmakin on houkutteleva. Mutta niin prinsessa.

Toisessa kuvassa kaasoni Ensu sovittaa Vienon yksinkertaisen kaunista pukua vajaa vuosi sitten. Heti sovituskopin verhon raotuttua ajattelin, että tämä on aivan mun näköinen mekko. Tytöt oli samaa mieltä. Yksinkertainen, ryhdikäs, laskeutuu upeasti - resonoin. Mutta. Naisellisuus puuttuu: mekko on auttamatta tyttömäinen ja turhankin siveä.

Eli siis näistä tykkään, mutta en halua tällaista. Lähtökohdat kunnossa.

Lisätään hyppysellinen epävarmuutta siitä, mikä sopii omalle kropalle. En oikein luota omaan arvostelukykyyni tässä asiassa, sillä useamman kerran on käynyt niin, että sovituskopissa wau-mekko onkin sitten jälkikäteen näyttänyt kuvissa perunalta. Toisaalta taas mekko, joka on tullut ostettua, koska “parempaakaan ei nyt ole” on fotoissa imarrellut hämmentävästi. Kaipaisinkin epätoivoisesti asiansa osaavaa ja mielipiteensä kertovaa myyjää. Aijon myös painostaa kaasoja olemaan brutaaleja.

Tietysti haluan mekon olevan myös Henkan makuun, mutta siitä on mahdoton saada irti mitään hyödyllistä: ”Näytät varmasti kauniilta ihan missä vaan” - plaah. Mulla on myös yläselässä tatuointi, mutta en oikeastaan anna sen vaikuttaa puvun valintaan. Olisihan se kiva, jos puku asettuisi tipun kannalta fiksusti (joko kokonaan peittoon tai esille), mutta prioriteettilistalla tämä on häntäpäässä.

Mua ei inspiroi selata sivukaupalla mekkokuvia interwebin onkaloissa. Osaan kommentoida promokuvista täydellisten mallien päältä elementtejä, joista pidän, mutta kuvista en saa fiilistä, että tämä on mun puku tai edes, että tätä pitää päästä sovittamaan. On tietysti joitain jutskuja, joista kuvittelen pitäväni:

• Hulmuava, kevyt helma liikkuu kauniisti ja sopii maalaisromanttisiin kesähäihin. Näillä on tosin ikävä taipumus korostaa pienintäkin pömppistä, jollainen kuuluu myös omaan varusteluuni.
• Toisaalta taas (puoli)merenneitohelmoissa on kivasti asennetta. Pömppiksen lisäksi ongelmana on kuitenkin mun tiimalasin yläosan vajaa volyymi. Vaikutelma on helposti pökkelö.
• Tahtoisin mekkoon olkaimet, vaikka hyvin istuva kolttu pysyy nykimättä ylhäällä ilmankin. Spagetti, off-shoulder - olen avoin kaikelle.
• Valtavirran mukaisesti kaunis (avoin?) selkä
• Hillitysti koristelua: kirjailua saa olla, mutta ei blingiä. Myös pitsissä valtti on maltti.

Vaatimaton summaus voisi olla “kevyen yksinkertaisen tyylikäs ja naisellinen puku pienellä twistillä ja ripauksella seksikkyyttä.” Oonkohan pukuliikkeelle ihan täysi painajainen...

Se nähdään huomenna!

Rinkulat

Onnea on mies, jolla on hyvä (nais)maku.

Joskus seurustelun alkuaikoina ohjeistin kaverien yllätyskihlajaisten jälkeen puoliksi päissäni leikilläni, että jos joskus päädyt ostamaan mulle sormusta, niin sen pitää sitten olla keltakultaa.

Mummin sormukset ovat kaikki keltakultaisia samoin kuin äidin sormus - liekö tästä noheva pikku-Tuuli aikanaan päätellyt naimarinkulan oikean värin eikä päähänpinttymä ole kulunut pois. Nyt kun asiaa oikein analysoi, niin myös kaikki itselle tärkeimmät korut ovat keltakultaisia, vaikka väri onkin selvästi aliedustettuna omassa koruboksissani. Tämä oivallus tosin teki itsensä tiettäväksi vasta juurikin nyt. Oli värimielipiteen alkulähde mikä hyvänsä, johti se kuitenkin puolihuolimattomaan lausuntoon kevätkesäisessä bussissa.

Tähän ohjenuoraan tarrautuen Henkka valitsi mun täydellisen kihlasormuksen.

Kultajousen oman malliston tuote numero #33960. Romanttisen nimen ne ovat sille keksineet. Kolme pikkuista kiveä keltakultaisessa kulmikkaassa rungossa. Design on yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja kivien bling ihanan leikkisä. Kosinnan jälkeen tuijottelinkin timangien kiiltoa siinä määrin, että Henkka joutui huomauttamaan olevansa myös edelleen paikalla. Kapea malli sopii lisäksi sirosti omiin pienehköihin nakkeihini. Henkka paljasti puntaroineensa myös perinteisempää rivisormusta, mutta todennut tämän enemmän mun tyyliseksi. Lohduttavaa, että toinen meistä tuntee mut näin hyvin.

Henkan sormus on Malmin korupajan titaaninen 5 mm Volcano. Valinta oli miehisen kivuton: Volcano oli ainut malli, jota sovitettiin eikä siinä sitten enää arvottu, että entä jos ruoho olisi jonkin aidan takana tyylikkäämpää. Toinen materiaalivaihtoehto oli rodinoitu valkokulta, mutta totesimme sen olevan turhan tumma, minkä lisäksi pinnoite pitäisi ilmeisesti uusia säännöllisin väliajoin. Valinta ei voisi olla osuvampi ja sormus ihan Henkan näköinen. Siis karkea ja hakattu, his words not mine.

Henkka tarvitsi sormukselleen myös kaulaketjun, johon sen voi laittaa tarvittaessa turvaan. Itselläni moinen tarve on lähinnä kiipeillessä ja tähän tehtävään soveltuvan kultaketjun varastin rippiristiltäni. Sekä sormus että sormi voivat Henkalla olla kuitenkin vaarassa myös töissä, joten ostimme miehisen teräksisen ketjun, jota Henkka käyttää oikeastaan koko ajan. Nykyisin se ei kuuleman enää kaulassa edes ahdista.

Sormuksien oston yhteydessä emme olleet yksimielisiä kaiverruksesta, joten asia jätettiin syssymmälle. Kevyen viiden kuukauden pohdinnan jälkeen keksimme omaperäisen idean kaiverruttaa Henkan sormukseen meidän ensitreffien paikka ja päivämäärä ja mun sormukseen kihlojen paikka ja päivämäärä. Vihkiin tulee sitten *gasp* vihkipaikka ja -päivämäärä.

Viidessä kuukaudessa käytiin läpi jokunen vaihtoehto, joista oma suosikki oli ehkä kiipeilijöiden tyyliin “Kiipeän” ja “Varmistan”, mutta kumpikin olisi luonnollisesti halunnut kiivetä. Pidän myös ajatuksesta kaiverruttaa sormuksiin jonkin sopivan kappaleen lyrikoita siten, että ne jatkuvat sormuksesta toiseen, mutta toimivat myös yksinään (esimerkillinen esimerkki tästä löytyy Some people are worth melting for -blogin Sallalta). Meidän The Biisistä ei kuitenkaan oikein saanut eristettyä sopivia pätkiä varsinkin, kun yhtenä reunaehtona oli minun sormukseni pieni kaiverrustila. “It’s a Match!” keräsi myös kannatusta, mutta loppupeleissä Henkka tahtoi tärkeät paikat mukaan eikä niihin sitten mun mielestä oikein sopinut muu kuin aikaleima. Vaikeaa oli.

Seuraava ongelma onkin sitten aivan kamala. Mun täydellisen kihlasormuksen rinnalle pitäisi kelpuuttaa vihkisormus. Ja täydellisen kihlan tavoin mun sormus ei tietenkään rajaa vihkin mallia oikeastaan mitenkään. Että kiva. Etsipä siinä sitten. Pitäisiköhän vaan lähettää Henkka yksinään kaupoille?

Paikka hakusessa

Kävi niin, ettei meidän ykkösjuhlapaikkavaihtoehto ottanut onnistuakseen. Kuten aiemmin oli puhe, kakkosvaihtoehto kärsii keskimääräistä suuremmista kertausviboista. Näinpä sukellettiin ah niin turhauttavaan juhlapaikkojen etsintään.

Kohtuu kitsas budjetti yhdistettynä nirppanokkaiseen morsiameen ja aikataululliseen myöhäisherännäisyyteen muodostavat yhdessä oikein kivasti kimurantin kombon. Meillä oli siis etsinnässä maalaishenkinen lokaatio, käytännössä lato, navetta tai vintti, jonka perässä olisimme valmiita liikkumaan useammankin sata kilometriä. Olen aika varma, että Suomenmaa on tällaisia latorakennuksia väärällään, mutta suurimman osan vain tietäjät tietää. Toisin sanoen siis googlailussa, venuusta puhumattakaan, ongelmana on, että kaikki muutkin löytävät ne samat paikat. Tämän seurauksena ne ovat luonnollisesti a) varattu b) kalliihkoja. Sellaisen ihan ilmaisen markkinointikonsultoinnin voisin myös tilojen vuokraajille lahjoittaa, että kuvia prkl!

Runsaahkon esikarsinnan jälkeen lähettelimme kuitenkin muutaman tarjouspyynnön.

Marttilan tinkiä olen huokaillen ihastellut aiemminkin, mutta vähemmän yllättävästi ensi heinäkuu on heillä jo täyteen buukattu. Täytyy kuitenkin ottaa hetki ja kehua paikan palvelualttiutta. Ensinnäkin puoli kymmenen aikaan illalla lähetettyyn tarjouspyyntöön vastattiin selkeällä infopaketilla puolessa tunnissa ja tarjouduttiin laittamaan meidät peruutusjonoon. Seuraavalle levelille asiakaslähtöisyys nousi, kun meille myös vinkattiin muutama kilpaileva juhlapaikka, joissa saattaisi olla vielä tilaa. Ihan kuusi kautta viisi palvelua.

Tinkin vinkistä kyselimme vasta tänä kesänä auennutta Kotkanniemen tilaa. Tuolla olisikin ollut vielä meidän mentävä aikaikkuna, mutta valitettavasti heillä partyjen pitäisi päättyä jo puoliltaöin, mikä on meille turhan aikaisin.

Huutelimme myös Hopealahden kauniissa miljöössä nököttävän navetan perään, mutta sesonkiaikana tilaa vuokrataan vain yhtenä pakettina, joka huiteli sitten vinhasti yli budjetin.

Summa summarum, ei lykästänyt.

Näin ollen kaivettiin Plan B naftaliinista ja meidän häitä juhlistetaan nyt samassa kivinavetassa kuin kaasoni Ensun vain kuukausi takaperin. Etsintää olisi varmasti voinut vielä sinnikkäästi jatkaa, mutta tässä projektissa paikka ja aika ovat hyvinkin kriittisellä polulla. Päätettiin siis, että on pakko siirtyä stressaamaan jo seuraavista palikoista. Olen kuitenkin luottavainen, että Ensun ja mun ystävyys kestää tämän etikettivirheen ja ehkä saadaan vielä kolmen suora, jos painostetaan Ansu pitämän aikanaan omat juhlansa hyväksi havaitussa miljöössä. Todettakoon vielä, ettei oltu turhan aikaisessa tämänkään juhlapaikan suhteen: heinäkuussa oli enää yksi viikonloppu vapaana!

Arvoisa blogiväki, meillä on päivämäärä!

27.7.2019

Kuvissa poseeraa meidän juhlapaikka!

Sormusepisodi

Nauraa tälle en vielä pysty, mutta ainakin tulikivenkatku on hennompi, kuin se vajaa vuosi sitten olisi ollut.

Kosinnan aikaan muuten täydellinen kihlasormus oli aavistuksen liian iso: se sopi paremmin peukkuun kuin nimettömään. Tämä oli kuitenkin ollut epäilys jo ostohetkellä, joten Henkka oli myyjän kanssa sopinut vaihtareista, kunhan seremonia oli suoritettu. Lisäksi pohdimme yhdessä kosinnan jälkeen, että sormuksen sisäpinnan ura olisi ehkä hyvä täyttää, jotta se ei keräisi kovassa käytössä mönjää. Näin ollen suuntasimmekin ensimmäisen tilaisuuden tullen Ison Omenan Kultajouseen, jossa Henkka oli rinkulaostoksilla käynyt.

Tässä vaiheessa tahdon sanoa, että Henkkaa alkuperäisellä ostosreissulla avustanut myyjä oli ollut äärimmäisen mukava ja asiakaspalvelukokemus kaikin puolin miellyttävä. Samaten jälkikäteen liikkeelle antamani palaute otettiin hyvin vastaan, asia luvattiin käydä heidän puolellaan läpi ja saamani pahoittelut kuulostivat puhelimen välityksellä vilpittömiltä.

Kuten terävimmät ehkä jo aavistelevat, meidän yhteinen käyntimme liikkeessä ei mennyt ihan putkiloon.

Olin pyörinyt kärsivällisyyteni äärirajoilla pari-kolme päivää kihlauksen jälkeen ja odottanut logistiikan solmujen aukenevan, jotta pääsisimme hakemaan oikean kokoista sormusta. Purjehdimmekin liikkeeseen vaaleanpunaisessa kuplassamme hölmöt hymyt naamalla tarkoituksena fiksauttaa minun sormukseni ja mahdollisti samalla etsiskellä sopiva Henkan ikävän alastomaan nimettömään. Liikkeessä oli paikalla kaksi myyjää, joista Henkkaa aiemmin palvellut oli valitettavasti varattu, joten meihin otti kontaktia toinen:
“Mitä asiaa teillä on?”
Tämä tervehdys saneli aikalailla asiakaspalvelun sävyn koko asiointimme ajan: minulla oli alusta lähtien olo, että olimme epätoivottuja, vaivaksi ja ehkä vähän epäilyttäviäkin. Minulta muun muassa tiedusteltiin, että eihän sormusta vain ole käytetty (?).

Sormukseni koko oli 16 ja sovitusrenkaat saatuani pohdin ääneen, että 14,5 oli ehkä hieman löysä, mutta 14 taas aika tiukka.
“Eihän tuosta sormuksesta nyt niin pientä kokoa ole!”
Hieman hätääntyneenä kysyin, että kai sitä saa kuitenkin pienennettyä. Myyjä oli epäuskoisen skeptinen ja totesi, että kaikki pääsisimme helpommalla, jos vain valitsisin jonkin toisen sormuksen.

What?!

Siis vaihtaisin kihlasormukseni johonkin toiseen? Olin aikalailla pöyristynyt: minua on kosittu romanttisesti ihanalla sormuksella, jota olen klonkkumaisesti vaalinut ja nyt minua käskettiin vaihtamaan se pois. Ei. Haluaisin kuulla mieluummin pienennysmahdollisuuksista, kiitos. Ei, minua ei haittaa, vaikka siitä tulisikin vähän soikea. EI, en edelleenkään tahdo toista sormusta. Tunsin olevani ikävän vaikea asiakas sopimattoman pienine sormineni ja typerine kiintymyksineni Siihen Oikeaan Kihlasormukseeni. Onnesta soikeana odottamani hetki olikin painostava ja ahdistava.

Lopputulos oli, että myymälä tilaisi sormuksesta pienimmän mahdollisen koon (15), ja “jos se on liian iso, niin katsotaan sitten sitä pienennystä”. Lähdimme liikkeestä epätietoisina saisinko pitää Henkan minulle valitseman sormuksen. Tihrustin kyyneliä autossa matkalla kotiin.

Silmäkulmien kuivuttua surku teki tilaa kiukulle ja uhosin, että tuolle puljulle en halua antaa enää sulmuakaan (pienennys ei kuulu sormuksen hintaan ja Henkan sormus oli edelleen ostamatta). Ryhdyin siis etsimään vaihtoehtoista paikkaa käydä pienentämässä sormukseni, kunhan se koossa 15 saapuisi Kultajouseen. Odotusajaksi olin saanut pitää alkuperäisen kosintasormukseni.

Olin kuullut hyvää Malmin korupajasta ja Henkkakin kiinnostui heidän Volcano-sarjastaan, joten sormuksen saaga jatkui siellä. Saamamme vastaanotto oli edellistä kokemusta huomattavasti asiallisempi, joskaan ei aivan niin lämmin kuin olin alunperin ajatellut. Kultaseppä arvioi pienennyksen onnistuvan koon 15 sormuksesta, mutta sormuksen sisäpuolista uraa ei kannattaisi täyttää vaan siistimpi lopputulos saataisiin vaihtamalla koko runko timanttien ympäriltä. Tilasimme Henkalle titaanisen Volcanon ja sovimme palaavamme asiaan kunhan tilaamani vaihtarisormus saapuisi Kultajouseen. Olimme ehtineet 2 askelta korupajan oven ulkopuolelle, kun tajusin, että jos koko runko vaihtuu, lienee sama ottaa siihen istutettavat timangit tästä “oikeasta” sormuksesta. Pimpotimme itsemme vielä kerran sisäpuolelle ja sormukseni jäi heidän huomaansa. Huojennus oli suuri.

Sormuksemme valmistuivat kahdessa viikossa. Koska emme olleet päässeet vielä yhteisymmärrykseen niihin tulevista kaiverruksista, saimme Korupajalta lahjakortin, jonka voisimme käyttää, kunhan konsensus löytyisi. Tämä on hyvää palvelua! Henkan sormuksen sisäpuolle oli tosin valmiiksi kaiverrettu “cocktail” ilmeisesti ikäänkuin mallin nimenä. Pidän vähän hassuna, ettei tätä mainittu meille etukäteen, kun kyseessä on kuitenkin kihlasormus. Koska Henkka pystyy kuitenkin elämään tekstin kanssa, en inissyt siitä sen enempää. Korupajan palvelu oli asiallista ja heidän valikoimansa sivusilmällä vilkuillen kattava, joten voipi olla, että vihkisormuksen metsästys alkaa aikanaan sieltä!

"Mä oon vaan töissä täällä" eli hääcrew

Kaasot mulla on olleet kauan ennen miestä.

Me tutustuttiin silloin kun pokemoneja kerättiin kortteina eikä puhelimella, Pottereista oli ulkona vasta Liekehtivä Pikari, karkkipussi maksoi 5 mk ja hastag oli vielä risuaita. Nää on ne tyypit, joille pistän viestiä silloin, kun pitää päästä kertomaan, että avasin just oven naapurille alasti tai että meidän rakasta koiraa ei ole enää. Ne myös kuuli meidän kihlauksesta tai ylipäätään Henkasta ensimmäisenä.

Minä, Ansu ja (lähes vapaaehtoisesti) Ensu @Viistokuja.

En järjestänyt tytöille kovin spektaakkelimaista kaasokosintaan. Se olisi tuntunut vähän teatterilta, kun me kaikki kolme tiedettiin jo 10 vuotta sitten, että selvä pelihän tämä on. Oltiin sovittu yhteisistä syömingeistä töiden jälkeen ja vessassakäynnin varjolla kävin tiskiltä pyytämässä, että tuovat meille lasit kuohuvaa pääruuan jälkeen. Kun tarjoilija sitten ilmestyi pöydän päähän availemaan pulloa, paljastin hämmentyneille tytöille mun ja Henkan aikeet olla naimajonossa seuraavia - oltiinhan me vasta muutama viikko takaperin kaasoiltu Ensulle. En tainnut varsinaisesti kysyä eivätkä tytöt myöntyä, mutta shampanja maistui.

Henkalle tulee myös kaksi bestmania. Tää kolmikko on tutustunut opiskelupiireissä, vaikka eivät varsinaisesti opiskelleetkaan yhdessä. Kiipesivät sen sijaan sitäkin enemmän. Mäkin olen ehtinyt herroihin vähän tutustumaan ja mukavia poikia ovat.

Mulle on hääskeneen sukelluksen jälkeen tullut vähän yllätyksenä miten erilaiset käsitykset ihmisillä voi olla kaason (ja bestmanin) pestistä. Jotkut tuntuvat pitävän sitä lähinnä kunniatittelinä, joka nostaa haltijansa alttarikoristeeksi ja pidoissa ykköspöytään. Rankin vaatimus, joka tälle kunniavieraalle voidaan asettaa on polttareiden järjestäminen (tätä tehtävää lainkaan väheksymättä, urakasta se käy!).

Minulle kaasous on kuitenkin aina tarkoittanut tittelin lisäksi morsiamen oikeana kätenä toimimista. Työhommia siis. Ennen häitä apukädet auttavat mekon etsinnässä, postimerkkien liimauksessa, roudaamisessa ja pöytäliinojen silityksessä. Juhlan aikana avustetaan pissalle, paimennetaan vieraita oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, kannetaan puuteria ja varmistetaan, että vessapaperi riittää. Ja sitten seuraavana päivänä ilmestytään krapulasta huolimatta siivoustalkoisiin. Hääcrew mahdollistaa sen, että uutukainen aviopari voi juhlissaan keskittyä olemaan onnellisia ja vaihtamaan pusuja. Tämä käy työstä, muttei missään nimessä tarkoita, etteikö voisi juhlia ja juhlista nauttia. Sen kerran kun olen kaasoillut, paras palkka oli nähdä tanssilattialla onnesta joraava morsian.

Onneksi omat kaasoni ja Henkan bestmanit ovat tässä hommassa samoilla linjoilla eikä suurempaa draamaa ole odotettavissa. Ollaan aika onnekkaita, että meillä on tämmöisiä ystäviä.

Kaaso töissä: sukkanauhan asennus.

Rengastus

Jos mulle olisi jokunen vuosi sitten väitetty, että kihlaudun ennen kuin toinenkaan vuosi yhteisessä tiimalasissa täyttyy, olisin vastannut ystävällisen epäuskoisen huvittuneella tuhahduksella. Olenhan Tolkun Ihminen.

***

Henkan syysloman ja omien synttäreideni kunniaksi oltiin päätetty lähteä vielä yhdeksi pidennetyksi viikonlopuksi mun isovanhempien mökille. Lokakuuhan on ihan hyvä mökkikuukausi, right?

Mökki on mulle tärkeä paikka ja lapsuuden kesinä siellä paistoi aina aurinko, mummi paistoi lettuja, pullia ja pannaria ja vesi oli yli 20 asteista. Aina. Minä voitin tikanheitossa, mölkyssä, yatzissa ja uunossa ja mikä tärkeintä, veli hävisi. No ei ehkä ihan aina, mutta onnellisia muistoja on joka tapauksessa paljon. Vaikka kesälomat ovat viimeisessä parissakymmenessä vuodessa kokeneet huomattavan surkastumisen, haluan silti viettää mökillä joka kesä edes vähän aikaa. Kuten arvata saattaa, tämä ei ole jäänyt Henkalta huomaamatta.

Perjantaina töiden jälkeen pakkasimme siis kimpsut ja kampsut ja Henkan shampanjapullon salakuljetus epäonnistui, koska minulla ei ollutkaan pissahätä ennen lähtöä. Pahoittelin rakkoni puolesta yllärin pilaamista, mutta kyllä se pullo silti saatiin mukaan, olihan sunnuntaina tiedossa mun synttärit.

Lauantai sujui ihan normaaleissa mökkipuuhissa. Asiaan kuuluvasti illalla lämmitettiin sauna ja kulutettiin lauteiden ja järven välistä polkua. Saunanraikkaina, punaposkisina ja pohjoiskarjalaisittain verkkareissa, siis äärimmäisen hehkeinä, istuttiin tuvan pitkällä penkillä takkatulen loimotellessa. Ehdotin, että joskos otettaisiin sitä mustikkakukkoa. Kukko toimitti oikeastaan mun synttärikakun virkaa, mutta kyllä sen voisi korkata vähän etuajassa.
“Joo, ihan kohta.”
Ärsytti. Sitä tulta voi tuijotella myös samalla kun syö, mulla on vähän nälkäkin! Kiltisti mutta kihisten kuitenkin odotin, että Henkan tuijotushetki menee ohi. Ja nousi se siitä lopulta. Jääkaapin sijaan suunta oli kuitenkin repulle, josta se hetken tonkimisen jälkeen kaivaa… huulirasvan. Tässä kohden mun kiinnostuskäyrä otti paikallisen minimin ja käännyin takaisin tulta kohden. Onhan se loimu nyt kuitenkin aika kiva.

Henkka palautui mun viereen penkille ja rupesi puhelemaan lämpöisiä ja pörröisiä asioita meistä. Minä siinä myötäilin, kunnes Henkka lopettaa jotenkin niin, että haluaisi viettää lopun elämää yhdessä mun kanssa ja haluaisinko mäkin.

Ja pyöräyttää esiin avonaisen sormusrasian.

AAAaaapuaa - kyynelkanavat on hetkessä kerkeästi kriittiset - ei voi olla totta - niisk - vitsi mä oon onnellinen - niisk - SE TAPAHTUU NYT - niisk niisk - mä oon niin onnellinen - niisk -
Ainiinapua, pitää vasta jotain!

Kyllä mä sitten sen “haluaisin” sain nyyhkyteltyä ulos ja lopulta myös kuivattua silmiä sen verran, että erotin sormuksesta muunkin kuin säihkeen. Soikeloiduin onnesta vielä vähän lisää: se on niin nätti!

Täydellisen kosinnan kruunasi mustikkakukolla herkuttelu.

Vieraslistapaini

Aiemman Perutaan häät -tekstin voisi tiivistää niin, että ainakin minulle (meille?) korkeimmat kynnyskivet häiden järjestämisessä ovat raha ja kauhukuvaelma nihkeästä pönötystunnelmasta. Kun kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että jonkinnäköiset paardit tulee, päätimme taklata vähän kumpaakin major ongelmaa samalla ratkaisulla: meille tulee kaverihäät.

Raaka todellisuus on, että jokainen vieras maksaa. Ruuassa, kakun koossa, tilan tarpeessa, lisäpöydissä - you name it. Pyöriteltiin vähän numeroita ja todettiin, että meillä voisi olla varaa noin 30 hengen häihin. Sitten tehtiin alustava raakile vieraslistasta ja nyt niistä olisi tulossa noin 40 hengen häät. Budjetti 1.0 kaatui siis noin puolessa tunnissa. Toivotaan, että budjetti 1.1 on vankempaa tekoa.

Sukulaiset vieraslistalla on sellainen “annoin pikkusormen, se vei koko käden” -tyyppinen homma. Jos kutsut lempparitädin, pitää kutsua kaikki tädit ja sedät. Jos kutsut tädit ja sedät, tulevat serkut melkein auttamatta kylkiäisenä. Entäs kummitädit ja -sedät, jotka eivät kuitenkaan ole sukua? Serkun aviopuoliso? Avopuoliso? Ja siinä sitä sitten ollaan 50+ henkeä per puoli myöhemmin ja isotäti loukkaantuu, kun koko muu suku kutsuttiin, mutta häntä ei. Ääneenlausumaton tosiasia on myös, että sukulaiset lisäävät pönötystä. Sori vaan.

Näinpä me kiristettiin sukulaisten osuus piirakasta aika minimiin: vanhemmat, sisarukset (kumppaneineen) ja kynnelle kykenevät isovanhemmat. Tämä tarkoittaa meidän tapauksessa yhdeksää henkeä. Selvää on, että tämä aiheuttaa närästystä, epäselvää on kuinka pahaa. Mutta jos joku selän takana puhumisen sijaan uskaltaa rohkeasti nyrpistellä kasvotusten, voidaan todeta, ettei (melkein) kukaan muukaan sukulainen saanut kutsua. Sori vaan.

Kavereiden rajaaminen on ongelma sekin, mutta onneksi sellaiset könttänä kutsuttavat kaveriporukat ovat vähän pienempiä kuin sukuköntät. Meidän vieraslistalla on nyt Henkan puoleisessa sarakkeessa enempi nimiä, mutta se on ihan okei. Me vietetään Henkan kavereiden kanssa kuitenkin pariskuntana aikaa enemmän kuin mun kavereiden kanssa ja varovasti voisin alkaa kutsumaan osaa jo jopa vähän munkin kavereiksi.

Sitten on avecit. Lähtökohtaisesti haluaisin, että jokainen vieras saisi tuoda paremman puolikkaansa mukanaan: onhan häitä ihana viettää pariskuntana. Täysin ei kuitenkaan onnistuttu sovittamaan tätä yhteen meidän reunaehtojen kanssa. Sellaiset puoliskot, joita ei olla lainkaan tavattu tai joiden kanssa ollaan hädin tuskin puristeltu käspäivää joutuivat nyt väistymään. Tämä toimi kuitenkin jokseenkin hyvin niin, että kaikilla on tuttu kaveriporukka pehmentämässä iskua.

 Seuraava linjanveto koskikin lapsia. Ja tästä oltiin Henkan kanssa eri mieltä.

Mulla on mielestäni hyvät perustelut miksi lapset voisi jäädä häistä kotiin:

1. Jos lapsi on juhlissa mukana, vanhemmilla on koko ajan vähintään toinen silmä, neljäsosa huomiosta ja usein myös jokin raaja varattuna sille miniatyyri-ihmiselle. En tiedä tuoko vanhemmuus tässä jonkin supervoiman, mutta itse en ainakaan pysty täysillä nauttimaan juhlista tai tilanteesta silloinkaan, kun pitää pitää silmällä koiran tekosia. 
2. Lapsille pitää olla jotain tekemistä tai ohjelmaa, jotta ne eivät keksi sitä itse. Yksikään Irmeli-Petteri tuskin piirtää kiltisti paikallaan kuutta tuntia.
3. Pitääkö lapset huomioida jonkilaisella sensuurilla puhuessa ja juttujen sisällössä? Alkoholitarjoilussa? Entäs sitten ruoka?
4. Lasten kanssa juhlivat vanhemmat lähtevät aikaisin kotiin. Meidän vierasmäärällä pileet lässähtää aika nopeasti, jos kato korjaa juhlaväkeä.

Henkka taas katsoo asiaa sellaisesta kummasta vinkkelistä, että lasten rajaaminen ulkopuolelle on epäkohteliasta. Että se on vähän kuin sanoisi kavereille, että me ei haluta, että te tuutte, jos teillä on kersa mukana. Lisäksi näistä mun neljästä pointsista Henkka suostui näkemään vain viimeisen ongelmallisena. Muut kuuleman suttaantuu omalla painollaan.

Tästä meinasi tulla pieni vääntö, mutta sitten todettiin, että meidän vieraslistalla lapsivieraita tulisi enintään 4 kappaletta. Lisäksi juuri kun tämä asia oli pöydällä, satuttiin juhlimaan ystävien runsaslapsilukuisempia häitä, joissa kersat onnistuivat olemaan tosi kiltisti ja Henkka pääsi vääntämään “mitä-mä-sanoin” -vipuvartta. Näin ollen meillekin tulee siis ainakin teoriassa lapselliset häät. (Vihjasin kyllä, että Henkka on nyt mulle yhden velkaa ja muistan tämän, kun näkemykset seuraavan kerran eriää jossain hääjutussa.)

Näin ollen meidän vieraslistapaini alkaa olla selätetty. Ollaan aika tyytyväisiä, sillä tuntuu, että tällä poppoolla päästää viettämään meille tärkeää päivää meille tärkeimpien ihmisten kanssa. Jei!

It was a Match

Mulla oli krapula.

Teekkaririentojen sivutuotteena olen jokusen krapulan kärvistellyt, mutta tämä pääsi varmasti top 5:een. Edellisenä iltana oli ollut työpaikan pikkujoulut, ja siinä oli sitten intouduttu shottikierroksille. Vallitseva olotila oli sen mukainen.

Dagen efterin illalla (yrittäessäni saada salaattia syödyksi) päätin piristää itseäni tekemällä Tinder-tilin. Toisin kuin olin aavistellut ei tinderellaksi ryhtyminen kaduttanut heti seuraavana aamuna, vaan jatkoin pelailua aamupalalla (edellispäivän paaston jälkeen ruoka alkoi tuntua hyvältä idealta). Henkka oli mun toinen mätsi ja puolen tunnin rupattelun jälkeen sovittiin treffit Cafe Regattaan. Kahvilan edessä odotti hitsin hyvän näköinen mies ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen, että shit, nyt taisi tulla haukattua vähän liian iso pala. Halattiin, tilattiin kaakaot, jaettiin korvapuusti ja rupateltiin. Ei liene kovin yllättävä plot-twist, että treffien jälkeen oli perhosia mahassa ja naamalla hömelö hymy.

Illalla viestiteltiin lisää ja pohdin itsekseni, että onkohan deittietiketissä jokin karenssiaika ensimmäisten jälkeen (mulla oli takana pitkähkö heilastelu ja edellisistä treffeistä vuosia). Mun kalenteri oli aika täysi ja olisin halunnut sopia seuraavan kohtaamisen jo ylihuomiseksi. Säästyin kuitenkin liialta päänvaivalta, kun Henkka ehdotti, että tulisin käymään kylässä vielä samana iltana. Se siitä etiketistä.

Kuukauden jälkeen mun kämppä toimi lähinnä vaihtovaatteiden noutopaikkana, reilu kahden kuukauden kohdalla ostettiin yhteinen sohva ja virallisten paperien siirtämiseen Henkan luokse meni peräti kolme kuukautta. En väitä, etteikö tahti olisi rationaalisesti ajateltuna hirvittänyt, mutta onneksi se pörröisen vaaleanpunainen aivopuolisko hyssytteli moiset järkeilyt.

Ps. Poden pientä syyllisyyttä mun Tinder Match #1:stä, jonka epähuomiossa ghostasin täysin. Ei ollut tarkoitus!