Kolttukaupoille

Ihanakamala hääpuku. Tai toivotaan, että lopputulos on pelkästään ihana, mutta tämän hetken tuntemuksiin sekoittuu ronski kourallinen kauhua.

Mä en tiedä mitä haluan. Tai siis tiedän. Hääpäivänäni haluan olla upea. Silleen uu-la-laa ja wa-wa-wum. Lisäksi haluaisin olla nimen omaan upea nainen, en suloinen tyttö tai sädehtivä rinsessa. Tämä on kuitenkin vähän ikävästi ristiriidassa mun arkityylini ja ehkä myös makuni kanssa. No okei, kyllä mä arjessakin kierrän prinsessahepeneet kaukaa, mutta sellainen aikuisen naisen tyyli multa on hukassa. Jottei asia olisi liian yksinkertainen, juurikin nämä tyttömäiset prinsessaunelmat ovat niitä, joiden kohdalla skrollaus hidastuu.

Tässä muutama hyvä esimerkki. Ensimmäisen kuvan napsaisin tammikuussa Wanhan Sataman häämessuilta. Yläosan helmikirjailu on kauniisti toteutettu, ei liikaa blingiä, ja viehkeän sirot olkaimet. Helmakin on houkutteleva. Mutta niin prinsessa.

Toisessa kuvassa kaasoni Ensu sovittaa Vienon yksinkertaisen kaunista pukua vajaa vuosi sitten. Heti sovituskopin verhon raotuttua ajattelin, että tämä on aivan mun näköinen mekko. Tytöt oli samaa mieltä. Yksinkertainen, ryhdikäs, laskeutuu upeasti - resonoin. Mutta. Naisellisuus puuttuu: mekko on auttamatta tyttömäinen ja turhankin siveä.

Eli siis näistä tykkään, mutta en halua tällaista. Lähtökohdat kunnossa.

Lisätään hyppysellinen epävarmuutta siitä, mikä sopii omalle kropalle. En oikein luota omaan arvostelukykyyni tässä asiassa, sillä useamman kerran on käynyt niin, että sovituskopissa wau-mekko onkin sitten jälkikäteen näyttänyt kuvissa perunalta. Toisaalta taas mekko, joka on tullut ostettua, koska “parempaakaan ei nyt ole” on fotoissa imarrellut hämmentävästi. Kaipaisinkin epätoivoisesti asiansa osaavaa ja mielipiteensä kertovaa myyjää. Aijon myös painostaa kaasoja olemaan brutaaleja.

Tietysti haluan mekon olevan myös Henkan makuun, mutta siitä on mahdoton saada irti mitään hyödyllistä: ”Näytät varmasti kauniilta ihan missä vaan” - plaah. Mulla on myös yläselässä tatuointi, mutta en oikeastaan anna sen vaikuttaa puvun valintaan. Olisihan se kiva, jos puku asettuisi tipun kannalta fiksusti (joko kokonaan peittoon tai esille), mutta prioriteettilistalla tämä on häntäpäässä.

Mua ei inspiroi selata sivukaupalla mekkokuvia interwebin onkaloissa. Osaan kommentoida promokuvista täydellisten mallien päältä elementtejä, joista pidän, mutta kuvista en saa fiilistä, että tämä on mun puku tai edes, että tätä pitää päästä sovittamaan. On tietysti joitain jutskuja, joista kuvittelen pitäväni:

• Hulmuava, kevyt helma liikkuu kauniisti ja sopii maalaisromanttisiin kesähäihin. Näillä on tosin ikävä taipumus korostaa pienintäkin pömppistä, jollainen kuuluu myös omaan varusteluuni.
• Toisaalta taas (puoli)merenneitohelmoissa on kivasti asennetta. Pömppiksen lisäksi ongelmana on kuitenkin mun tiimalasin yläosan vajaa volyymi. Vaikutelma on helposti pökkelö.
• Tahtoisin mekkoon olkaimet, vaikka hyvin istuva kolttu pysyy nykimättä ylhäällä ilmankin. Spagetti, off-shoulder - olen avoin kaikelle.
• Valtavirran mukaisesti kaunis (avoin?) selkä
• Hillitysti koristelua: kirjailua saa olla, mutta ei blingiä. Myös pitsissä valtti on maltti.

Vaatimaton summaus voisi olla “kevyen yksinkertaisen tyylikäs ja naisellinen puku pienellä twistillä ja ripauksella seksikkyyttä.” Oonkohan pukuliikkeelle ihan täysi painajainen...

Se nähdään huomenna!