5 mokaa ja yhdet kuokkavieraat

Kuva: Kallioniemi Photography

Jottei tämä häiden läpikäynti menisi ihan pelkäksi ruusuiluksi, tehkäämme lista asioista, jotka menivät meidän häissä pyrstölleen. Että on ensi kerralla sitten jotain, jossa parantaa.

Vuosikymmenen flunssa
Älä sairasta hääpäivänä. Ja jos sairastat, varaa tujakka lääkearsenaali. Varaa se, vaikket sairastaisikaan.

Ruokailun aikataulutus
Kuten aiemmin on tullut mainittua, ruokailuumme kului tunnista puoleentoista vähemmän aikaa kuin oli tarkoitus. Minun aikatauluarviossani ei tietenkään ollut mitään vikaa, vaan syy oli yksinomaan säässä. Helteellä ei paisti maistu. Ihan rehellisyyden nimissäkin on kyllä todettava, että meidän kokenut catering oli ruoka-aikataulusta kanssani samoilla linjoilla ja jos häitämme vietettäisiin nyt, pitäytyisin alkuperäisessä arviossa.

Unohtuneet yhteiskuvat hääcrewn kanssa
Meidän oli tarkoitus ottaa yhteiskuvia hääcrewn kanssa heti vihkimisen jälkeen, mutta tuo kuvaussessio päätettiin lennosta vaihtaa hääjuhlan tauolle. Jolloin se sitten unohtui. Onneksi meillä on rutkasti kuvia noin muuten, mutta olisi ne jengiposetkin olleet ihan kiva toteuttaa.

Laktoositon pizza
Tilasimme iltapalapizzat hyvissä ajoin ennakkoon ja vasta hääviikolla tuli mieleen, että pitää muistaa varmistaa pitserialta, että käyttävät laktoositonta juustoa. Tämä jäi häiden aaton iltaan, jolloin Henkka ja bestmanit kävivät maksamassa meidän tilauksen ennakkoon. Jolloin kävi ilmi, ettei pitserialla ollut laktoositonta juustoa lainkaan. Pojat päättivät yhdessä tuumin, ettei tätä enää kannata tuoda bridezillan tietoon ja häiden iltapala-aikaan pöytään ilmestyi pizzojen rinnalle laktoosittomia paistopisteen antimia. Suurempaa vahinkoa ei siis tapahtunut, mutta asia olisi ehkä hoitunut toisin, jos sen olisi muistanut hieman aikaisemmassa vaiheessa.

Kattausmokat
Kahden pöydän mölkkypöytänumerot olivat menneet väärin päin. Hups. Eksytysyrityksestä huolimatta kaikki vieraat löysivät kuitenkin paikkansa. Lisäksi lasit ja aterimet pöytiin kattanut pitopalvelu sujautti haarukat ja veitset servettitaskujen väärään koloon lähettämästäni esimerkkikuvasta huolimatta. En edes ole katkera.

Sitten vielä ne kuokkavieraat!

Bändin viimeisen setin hiljennyttyä ja meidän heipattua kaikki vieraat, törmäsimme vielä navetan ovilla muutamaan täysin vieraaseen miekkoseen, jotka siinä hilpeästi kaljat kädessä toivottivat meille onnea. Jälkikäteen saimme kuulla, että herrat olivat tulleet lähimmistä taloista huomauttamaan, että juhlamme ovat kellonaikaan nähden turhan äänekkäät. Pelisilmäiset bestmanit olivat kuitenkin tökänneet ukoille kaljat kouraan ja kutsuneet kuuntelemaan bändin viimeiset vedot. Ja pitäähän häissä nyt yhdet kuokkavieraat käydä!

Vaikeinta häissä tulee olemaan niistä nauttiminen

Okei, nyt lipsahti klikkiotsikko, sori.

Mä tykkään olla järjestämässä. Vaikka stressitaso on tässä viime aikoina löytänyt uuden normaalin ja Henkka on ehkä saanut todistaa muutaman tiuskahduksen, on häiden järjestäminen ollut kivaa. Myös juhlissa tai tapahtumissa tykkään juoksennella kulisseissa ja huolehtia, että palaset liikkuvat oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Että joku muistaa nyanssit ja detaljit. Ja se onnistumisen tunne, kun hirmuisen ponnistelun jälkeen kaikki näyttää ulospäin toimivan helposti, sulavasti ja mutkitta. Lisäksi haluaisin luonnollisesti tehdä kaiken itse (tai vähintään koordinoida), koska silloin tiedän, että a) asia on tehty b) se on tehty oikein niin kuin oli tarkoitus.

Mutta omissa häissä en voi viilettää seinäruususena neuvomassa bändiä oikeaan paikkaan tai edes ilahduttaa hääcrewta tivaamalla vartin välein, että onhan vessassa käsipaperia. Pitäisi luottaa siihen, että muut hoitaa. Eikä tämä ole luottamuspulaa meidän ystäviä tai palveluntarjoajia kohtaan, vaan organisointihullun sisäänrakennettu valuvirhe. Ongelmaa ei varsinaisesti helpota, että päivän kokonaisuus ja kulku ovat yhtenä iloisena myttynä mun pääni sisällä ja nyt lähes vuoden veivaamisen jälkeen se pitäisi saada purettua paperille selkeäksi ohjeistukseksi muille.

Koska se oli mun luonnollinen jakoavain tähän mutteriin: pistää kaikki ranskalaisilla viivoilla paperille. Kirjoitin ensin yleisinfon aikataulusta ja kaikesta mitä tuleman pitää (vähän päältä sivu), sen jälkeen jokaiselle hääcrewn jäsenelle sekä juhlapaikalle lauantaina ensimmäisenä saapuvalle veljelleni omat muistilistansa (5 x 1 sivu) ja luonnollisesti seremoniamestarille vielä liitteen 1, joka selventää mitä missäkin kohden olisi hyvä mainita (1 sivu). Tämän jälkeen tulostin 8 sivuisen dokumenttini ja vein sen Henkalle virallisten asiakirjojen tapaan kommenttikierrolle ennen lopullista hyväksymistä.

Henkka ilmoitti, että hän tekee nyt intervention.

Puolustuksekseni, mä olin koko ajan kirjoittavinani vain muistilistaa vähän kuin itselle. Se tosin saattoi olla aika yksityiskohtainen ja lopputulos hyvinkin rautalankainen ja käskynjakoa muistuttava. Että kaikki tulee varmasti ylös eikä mitään unohdu. No, yritimme lopulta ottaa asiaan vähän keskustelevamman lähestymisen ja uskoisin, että meillä mulla on edelleen kavereita.

Omaan päänsisäiseen vinoutumaani ei kuitenkaan oikein ole mitään kepulikonstia, mutta kovasti yritän tässä prepata itseäni, jotta nuttura löyhenisi lauantaihin mennessä. Että se on ihan ok, jos jokunen vuoden aikana mietitty yksityiskohta löytää ennalta-arvaamattoman toteutuksen tai kulman takaa hypähtää kutsumaton sattumus. Pääasia, että kaikilla olisi kivaa. Myös mulla.

 

Entä jos sataa

Jos meidän hääpäivänä sataa, niin vähän kyllä v*tuttaa. Ei se päivä siitä sula pilalle, mutta moni asia soljuisi sujuvammin, tyylikkäämmin, väljemmin ja kuivemmin, jos pihalla voisi seisoa suojatta. Että jos joku asiaan vaikuttava taho sattuu tämän lukemaan, niin pyytäisimme poutaa, kiitos.

Ihan pelkkien ristittyjen sormien varaa ei kaikkea kehtaa laskea, joten mekin olemme yrittäneet varautua mahdolliseen epäsuotuisaan säätilaan:

Ulkovihkimistä varten ollaan ostettu pieni, valkoinen, nopeasti pystytettävä puutarhakatos, jonka pojat tarvittaessa avaavat vihkipaikalla. Voimakkaampi myräkkä olisi kyllä edelleen pienehkö ongelma, sillä kalliolla katoksen naruja on haastavampi saada maahan kiinni. Jos pahimmat mahdolliset skenaariot ryhtyvät näyttämään todennäköisiltä, pitää kehittää luovia ratkaisuja teltan kulmien painoksi. Katoksen lisäksi opastetaan vihkiseuruetta varustautumaan kumisaappailla ja sateenvarjoilla.

Kaikkia potrettikuvia ei haluttaisi ottaa sateenvarjon alla ja meillähän ei oikein ole mitään sisätilaa, johon voisi kuvauksen siirtää. Samin kanssa tästä kuitenkin juteltiin, minkä jälkeen olo oli vähän luottavaisempi. Kertaakaan ei kuuleman ole hänen kohdalleen sattunut niin karmaisevaa säätä, ettei apujoukkojen avustuksella olisi selvitty. *kop kop* Ja jos nyt katastrofi kävisi, niin napsittaisiin ulkopotretteja sitten juhlan lomassa, sillä koko päivää ei meillä Suomessa aivan saavista kaatamalla sada (yleensä).

Juhlapaikalle saapuminen pitää sateen sattuessa organisoida hieman ensisijaisesta ajatuksesta poiketen. Tällöin me kurvaamme juhlapaikalle jo hyvissä ajoin ennen vieraita ja piiloudumme navetan suuremmalle puolelle suljetun oven taakse. Vieraat pääsevät pienemmälle puolelle suojaan ja sisääntulomme tapahtuu tilat erottavan oven avauksella.

Viimeisenä mainittakoon saniteettitilat eli meidän juhlapaikan puuceet. Vessakoppien eteen pystytetään niin ikään puutarhakatos, jonka alla pääsee jonottamaan omaa nenänpuuterointivuoroaan suojassa mahdolliselta sateelta.

Josko se sade nyt pysyisi poissa, kun ollaan näin hyvin varauduttu.

Sukunimidilemma

Vanhaan hyvään aikaan sukunimiasiaa on voinut vatvoa ihan sakastiin asti. Uuden nimilain kylkiäisenä tähän on kuitenkin otettu tiukempi linja ja nykyään päätös pitää olla tehtynä jo esteitä tutkittaessa. Sattuneesta syystä meidänkin tutkintapyyntö on näin ollen odotellut täyttämistä useamman kuukauden.

Mulle ajatus sukunimen vaihtamisesta ei koskaan ole ollut ongelma. Kyse ei ole inhottavasta omasta nimestä, sillä pidän nykyisestä kovasti - onhan se ytimekäs, ei-niin-kovin-yleinen ja luontoakin lähellä. Vieraskielisten lausumana saattaa tosin aiheuttaa kiusallisia tilanteita, mutta ei sentään ole ääkkösiä. Kaikesta tästä huolimatta olen aina ajatellut vaihtavani nimeä, jos joskus naimisiin päädyn. Konservatiivisen korpun lailla kun tahdon perheyksikölle saman sukunimen.

Niinhän siinä sitten kävi, että kun täydelliseen mieheen törmäsi, niin sukunimi oli se pakollinen itikka saunakaljassa. Henkan sukunimi on varsin yleinen ja vielä meidän suomalaisten esi-isien rakastamasti nen-päätteinen. Olin kuitenkin henkisesti ryhtynyt totuttautumaan ajatukseen, kunnes Henkka lausui vähän siihen suuntaan, että mun sukunimi on kyllä ihan kiva. Minulle olisi sopinut myös ryhtyä pohtimaan yhdessä uutta ihkaomaa nimeä, mutta Henkka ei ajatukselle lämmennyt. Myös yhdistelmäsukunimet olivat poissuljettu vaihtoehto, koska argh kuinka rasittavia.

Olemme nyt puolisen vuotta pohdiskelleet pattitilannetta, jossa Henkka ei haluaisi vaihtaa pois omastansa, mutta pitää kyllä minun sukunimestäni ja minulle taas vaihtaminen ei olisi ongelma - paitsi Henkan sukunimeen. Lopulta päädyimme ratkaisemaan asian samalla tavalla kuin aikaisemmatkin meidän parisuhteen umpikujat (kuten sen, kumman vessan roskis päätyi käyttöön yhteenmuuton jälkeen).

Otimme kivi-paperi-sakset.

Koska blogiin on eksynyt myös muutama häävieras, pantataan lopputulosta vielä 34 päivää.

Biisikriisi

Kuinka vaikeaa voi olla löytää yksi biisi?!

Tykätään molemmat tanssia, joskin meidän keskinäinen tasoero on jokseenkin huomattava. Henkkahan on siis tosiaan joskus muinoin harrastanut kaiken muun lisäksi hetken kilpatanssia, kun taas oma rytmitajuni on hyvälläkin tahdolla kehuttuna välttävä. Pienellä rohkaisulla tällaiset sivuseikat kuitenkin siliävät ja viihdytään yhdessä tanssilattialla. Meille häätanssi on siis itsestäänselvyys.

Henkka tahtoo valssin. Mulle kävisi ensitanssiksi jokin muukin tahditus ja silloin koko tätä valintaongelmaa ei edes olisi. Mutta koska asia on tälle puoliskolleni tärkeä, tulee meille valssi. Minulla puolestani on vaatimus suomenkielisyydestä ja sanoitetusta kappaleesta, jonka tekstit jotenkuten sopisivat tilaisuuteen, vaikken mitään äklöimelää rakkauslaulua vaadikaan. Tämän lisäksi Henkka karsastaa perinteisten häävalssien haitarihumppaa.

Häävalssin löytäminen onkin osoittautunut noin kahta kertaluokkaa haastavammaksi kuin alunperin ajattelin. Paljon ollaan kuunneltu ihan niistä Akselista ja Elinasta Johanna Kurkelan Häävalsseihin, mutta jälleen kerran sitä oikeaa ei vielä ole löytynyt. Tässä alla seulottu lista harkituista, mutta toistaiseksi hylätyistä. Alkaa tosin tuntua, että kotimaasta loppuvat valssit kesken, joten saattaa olla, että johonkin näistä vielä päädytään.

Vanhojapoikia viiksekkäitä
Olkoonkin perinteisen kulunut, mutta me tykätään. Tahdotaan tanssahdella tämä kuitenkin vasta toisena biisinä.


Uralin pihlaja
Minä jokseenkin pidän tästä klassikosta ja esimerkiksi Diandra esittämänä humppa ei ole niin paha. Henkka ei kuitenkaan aivan yhtä lailla lämmennyt tälle, joskaan jyrkkää VETOakaan en kuullut.


Täävalssi
Modernimpi häävalssi, jonka melodia on todella kaunis. Sanojensa vuoksi ei kuitenkaan sovi tällaisille ensikertalaisille.


Valssi tanssitaidottomille
Noh, Henkkahan ei tosiaan ole tanssitaidoton. Hüümörhenkisestä nimestään huolimatta biisin sanat ovat asiaa ja ripaus romanttiikkaakin niistä löytyy, joten jollekin toiselle morsiusparille varmasti nepparivalinta.


Olet mun kaikuluotain
Kappale on jälkeen kaunis, mutta mulle vain tökkii ihan suhteettoman pahasti oman rakkaan vertaaminen niinkin epäromanttinen kapistukseen.


Mansikkamäki
Muutaman kuuntelukerran jälkeen tykästyin ja vähän jo helpotuin, että löytyipäs. Mutta Henkka ei pidä.


Puu
Muuten oikein sopiva, mutta meno on mulle aivan liian nopea. Jos en sotkeutuisi omiin jalkoihini, niin viimeistään mekon helmaan.


Häävalssi
Tässä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta ei silti sytytä. Nyt menee kyllä nirsouden puolelle.


Valssi
Ensimmäinen säkeistö paljastaa biisin kertovan oikeasti baari-illasta kaupungissa. Tahtoisin, ettei tämä mua häiritsisi, koska muuten kappale olisi just eikä melkein. Mutta minkäs teet.


Hedwig's Theme
Henkka ehdotti mua ajatellen tätä Potter-tunnarina tunnettua biisiä. Samaan hengenvetoon se vakuutti, että harjoittelulla tällaisesta wienervalssistakin saa rennon ja vaivattoman. En usko.

Kriisi kukista

Tämä teksti saa varmaan kaikki floristit pyörittelemään silmiään ja naureskelemaan partaansa. Että onnea vaan tytölle.

Morsiuskimppu on minusta vähän turhake. Tai siis, kenen idea on, että naisen pitää kiikuttaa kukkapuskaa mukana koko päivä? Sen verran ymmärrän kyllä, että kimppu ratkaisee kätevästi tyhjien käsien ongelman alttarille käveltäessä ja tietysti kuviinkin kädet saa aseteltua turvallisesti kimppua tarraamaan. Ja sitten on se kimpunheitto. Ilman tätä ohjelmanumeroa, minulle ei varmaan tulisi morsiuskimppua lainkaan. Koska heittoperinne on kuitenkin sellainen, jota haluan osaltani häissä jatkaa, pitää minullakin olla jotain viskattavaa.

En kuitenkaan tahdo kuluttaa kolminumeroisia summia tällaiseen yksityiskohtaan, jota en itse näe kovin tärkeänä. Kävelen kukkakaupan ohi työmatkalla useamman kerran viikossa ja joka ohituksella bongaan rivissä valmiskimppuja, jotka kelpuuttaisin hääkimpukseni. Hintaan 25 €. Luonnollisesti nämä kimput ovat pienempiä ja vaatimattomampia kuin “oikeat” morsiuskimput, mutta miksi panostaa tarpeettomasti vain “koska on tapana”. En toisaalta myöskään syty ajatukselle kestokimpusta: muovikukat vain ovat ehdoton nou nou ja esimerkiksi kirjansivuista askarreltu kimppu sopii mielestäni paremmin talvihäihin.

Hääaamuna jonkun(?!) jostain(?!) kukkakaupasta kipaisema kimppu on kuitenkin tällaiselle etukäteen kaiken suunnittelevalle stressiräpeltäjälle aivan liian vapaa radikaali. Mutta millaista palvelua mahdan saada, jos lähestyn floristia halppishääkimppu mielessäni?

Jottei häiden kukka-asia olisi liian kepeä ja stressitön, tahtoisin koota pöytäkoristeet luonnonkukista. Nih. Tämä Mennään naimisiin -juttu luo minuun joka kerta uutta toivoa projektin toteuttamiskelpoisuudesta, mutta avointen kysymysten määrä ahdistaa silti. Milloin kukat ehditään poimia? Kuka sen tekee? Mistä niitä löytyy tarpeeksi? Paljonko asettelu vie aikaa? Nuupahtavatko kimput yön aikana? Raastavinta tässä on, että melkeinpä kaikki kysymykset pysyvät avoinna aina aivan häiden kynnykselle asti.

Viime häissä selviydyin voittajana kimpputaistosta!

Kampaaja, meikkaaja ja ensimmäinen peruutus

Minulla on utopistisen eteerinen unelma rennosta hääaamusta kaasojen kanssa. Hyvä aamupala, vähän skumppaa, aurinko paistaa meidän sviitin ikkunasta ja satakieli käy lurauttamassa aarian. Ihan näin se ei kuitenkaan taida mennä. Vaikka olisimmekin muistaneet hoitaa jokaisen niistä sadasta ja yhdestä pikkujutusta, stressaan kuitenkin, koska en voi itse olla juhlapaikalla käskyttämässä auttamassa viimeisten järjestelyjen kanssa.

Mutta äiti on opettanut, että mitään ei saa, jos ei yritä!

Hääaamufantasiani kannalta oleellinen osanen olisi saada kampaaja ja meikkaaja tulemaan paikan päälle meidän hotellille. Kampaukset haluan meille kaikille kolmelle ja siihen päälle itselleni meikin. Minulla oli jo lähtökuopissa sellainen aavistus, ettei tästä metsästyksestä tule helppo. Olinkin henkisesti vähän prepannut itseäni, ettei järjestely välttämättä onnistu ja haaveeseeni rennon kiireettömästä valmistautumisaamusta tulee säröjä.

Toisen etsintäkriteerin kanssa en kuitenkaan ollut valmis kompromisseihin: haluan koevedokset sekä kampauksesta että meikistä. Kampauksen suhteen minulla on suht vakaa luotto ammattilaisiin, mutta huomattavasti heiveröisempi omaan näkemykseeni. Uskon kampaajan kyllä saavan kutrini kuriin, mutta voi käydä niin, ettei Pinterest-kampaukseni istukaan omaan päähän. Haluan siis päästä testaamaan ajatuksiani todellisuudessa. Meikkaajan kohdalla puolestaan tahdon varmistua siitä, että normaalia laadukkaammasta ja perusteellisemmasta ehostuksesta huolimatta tunnistan itseni peilistä.

Meidän majapaikkaa lähin yhtään suurempi asutuskeskittymä on Lohja, joten ryhdyin soittelemaan läpi paikallisia kampaamoja, jotka tarjoavat myös meikkauspalveluja. Olisihan se nyt kätevää, jos kaksi kärpästä saisi yhdellä tilauksella. Lohjalta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän kampauksentekijää kotikäynnille, joten huokaisten vaihdoin googlehaun avainsanaksi Helsingin. Muutaman iterointikierroksen jälkeen löysikin meidän päille tekijän ja hintaneuvottelujen jälkeen sovimme varauksen tehdyksi. Hypin huojennuksesta. Jee!

Kunnes parin viikon päästä palasimme asiaan, ja kampaaja omien tarkastusarvioidensa jälkeen totesi matkan sittenkin liian pitkäksi. Tässä kohden stressitasot ottivat jälleen huippulukemia, sillä budjettiin sopivat, liikkuvat kampaajat olivat jo edellisellä hakuyrityksellä olleet harvassa ja varattuja. Kääk! Monituisten turhauttavan lyhyiden puheluiden jälkeen löysin suureksi helpotuksekseni itseni juttelemasta virkkalalaisen Vilo -parturikampaamon Mervin kanssa, joka lupasi pyyhältää paikalle pelastamaan hääaamun. Olen aika valtaisan helpottunut.

Kampaajan löydyttyä (ensimmäisen kerran) lähdin soittokierrokselle Lohjan suuntaan kohteena tällä kertaa pelkkä meikkaaja. Heti ensimmäinen vaihtoehto tärppäsi ja meikkini tekee Kirsi Ryhänen. Alustavasti on Mervin kanssa sovittu aloitusajaksi klo 8 ja Kirsin klo 10, mutta luulisin, ettei tällä kuotalolla kampauksen kyhäämiseen mene aivan kahta tuntia. Näillä arvioilla olisimme pukeutumista vaille valmiit siinä klo 12-13, minkä harhaisesti kuvittelen olevan ihan passeli.

Tänään tuli lunta! Ollapa Kolin talvisessa ihmemaassa.

YAAASSS to the Dress!

MULLA ON PUKU!

Tältä näyttää helpottunut morsian. Parinkymmenen valkoisen mekon jälkeen voittaja on löytynyt. Lopulta aktiivinen etsintä oli ohi vajaassa viikossa, vaikka se oman mielenrauhan tutistessa tuntui paljon pidemmältä.

Sovitteluhan on oikein kivaa ja kutittelee sisäistä pikkuprinsessaa. Toinen toistaan kauniimpia mekkoja, ihasteleva väkijoukko (melkein ainakin) ja keimailua peilin edessä. Taustalla henkäilevä mörkö kuitenkin vaatii painostavaa täydellisyyttä antamatta käyttökelpoista määritelmää. Onko tämä nyt sitten tarpeeksi hyvä? Näytänkö tässä nyt paremmalta kuin ikinä koskaan aiemmin ja enää koskaan milloinkaan?

Ensimmäisen pukukierroksen jälkeen keikuin kahden koltun kurjimuksessa. Ensimmäinen puku oli ihka ensimmäinen, johon ensimmäisessä pukuliikkeessä koskin ja näytin siinä - pahoittelut vaatimattomuudestani - tyrmäävältä. En kuitenkaan tuntenut itseäni morsiameksi, vaikka punaiselle matolle olisin voinut kipaista samoin tein.

Toinen vaihtoehto taas rikkoi sen kuuluisan kyynelkynnyksen. Näin itseni astelemassa naimisiin tässä mekossa. Tämäkö on se kuuluisa tunne, kun sitten vain tietää? Sovituskappale oli kuitenkin 6 tai 8 kokoa liian iso ja mielenrauhani reunaa nakersi pelko pökkelöefektistä ja pöytäliinapitsistä.


Kieriskeltyäni päätöksenteon mahdottomuudessa muutaman vuorokauden tein sen ainoan mahdolliselta tuntuneen ratkaisun - varasin uuden sovitusajan uuteen liikkeeseen. Ja siellä se minua sitten odotti.

En nähnyt pukuani koskaan rekissä, vaan myyjä valitsi sen minulle. Se oli ensimmäinen puku, jota liikkeessä sovitin ja sen jälkeen vertasin kaikkia muita siihen. En itkenyt tai haukkonut henkeä, puhjennut säteilevään hymyyn tai kokenut ylimääräisen ulottuvuuden tuntemuksia. Tiesin vain, että tähän tulen vertaamaan kaikkia muita pukuja.

Ja se on käytetty! Sisäinen maailmanparantajani iloitsee! Maggie Sotteron merkkipukuna kulumia ei juuri ole ja vakuutuin mekon laatutuntumasta muutenkin. Käsittämättömällä tuurilla mekko olisi myös istuvuudeltaan käyttökelpoinen sellaisenaan. Balleriinoilla helman pituus täsmää nyt, joskin 2-3 senttiä voisi lyhennyksen purulla saada lisää. Tämä pistää kenkäajatukseni uusiksi, mutta pakko myöntää, etteivät meidän maastossa korkokengät olisi olleet kovin fiksun morsmaikun valinta muutenkaan. Etumuksen istuvuutta voi viilata kunhan rintsikat on hankittu ja mahdollista alushametta pitää tuumailla. Keväämmällä pitänee siis ottaa ainakin konsultaatio ompelijalta.

Olen vähän hämilläni. Mun puku on nyt tässä. Ei puolen vuoden toimitusaikaa ja malttamatonta odottelua vaan ihan tässä näin. Oho.

Loppuun tyypillinen pikkuvilautus:

Kolttukaupoille

Ihanakamala hääpuku. Tai toivotaan, että lopputulos on pelkästään ihana, mutta tämän hetken tuntemuksiin sekoittuu ronski kourallinen kauhua.

Mä en tiedä mitä haluan. Tai siis tiedän. Hääpäivänäni haluan olla upea. Silleen uu-la-laa ja wa-wa-wum. Lisäksi haluaisin olla nimen omaan upea nainen, en suloinen tyttö tai sädehtivä rinsessa. Tämä on kuitenkin vähän ikävästi ristiriidassa mun arkityylini ja ehkä myös makuni kanssa. No okei, kyllä mä arjessakin kierrän prinsessahepeneet kaukaa, mutta sellainen aikuisen naisen tyyli multa on hukassa. Jottei asia olisi liian yksinkertainen, juurikin nämä tyttömäiset prinsessaunelmat ovat niitä, joiden kohdalla skrollaus hidastuu.

Tässä muutama hyvä esimerkki. Ensimmäisen kuvan napsaisin tammikuussa Wanhan Sataman häämessuilta. Yläosan helmikirjailu on kauniisti toteutettu, ei liikaa blingiä, ja viehkeän sirot olkaimet. Helmakin on houkutteleva. Mutta niin prinsessa.

Toisessa kuvassa kaasoni Ensu sovittaa Vienon yksinkertaisen kaunista pukua vajaa vuosi sitten. Heti sovituskopin verhon raotuttua ajattelin, että tämä on aivan mun näköinen mekko. Tytöt oli samaa mieltä. Yksinkertainen, ryhdikäs, laskeutuu upeasti - resonoin. Mutta. Naisellisuus puuttuu: mekko on auttamatta tyttömäinen ja turhankin siveä.

Eli siis näistä tykkään, mutta en halua tällaista. Lähtökohdat kunnossa.

Lisätään hyppysellinen epävarmuutta siitä, mikä sopii omalle kropalle. En oikein luota omaan arvostelukykyyni tässä asiassa, sillä useamman kerran on käynyt niin, että sovituskopissa wau-mekko onkin sitten jälkikäteen näyttänyt kuvissa perunalta. Toisaalta taas mekko, joka on tullut ostettua, koska “parempaakaan ei nyt ole” on fotoissa imarrellut hämmentävästi. Kaipaisinkin epätoivoisesti asiansa osaavaa ja mielipiteensä kertovaa myyjää. Aijon myös painostaa kaasoja olemaan brutaaleja.

Tietysti haluan mekon olevan myös Henkan makuun, mutta siitä on mahdoton saada irti mitään hyödyllistä: ”Näytät varmasti kauniilta ihan missä vaan” - plaah. Mulla on myös yläselässä tatuointi, mutta en oikeastaan anna sen vaikuttaa puvun valintaan. Olisihan se kiva, jos puku asettuisi tipun kannalta fiksusti (joko kokonaan peittoon tai esille), mutta prioriteettilistalla tämä on häntäpäässä.

Mua ei inspiroi selata sivukaupalla mekkokuvia interwebin onkaloissa. Osaan kommentoida promokuvista täydellisten mallien päältä elementtejä, joista pidän, mutta kuvista en saa fiilistä, että tämä on mun puku tai edes, että tätä pitää päästä sovittamaan. On tietysti joitain jutskuja, joista kuvittelen pitäväni:

• Hulmuava, kevyt helma liikkuu kauniisti ja sopii maalaisromanttisiin kesähäihin. Näillä on tosin ikävä taipumus korostaa pienintäkin pömppistä, jollainen kuuluu myös omaan varusteluuni.
• Toisaalta taas (puoli)merenneitohelmoissa on kivasti asennetta. Pömppiksen lisäksi ongelmana on kuitenkin mun tiimalasin yläosan vajaa volyymi. Vaikutelma on helposti pökkelö.
• Tahtoisin mekkoon olkaimet, vaikka hyvin istuva kolttu pysyy nykimättä ylhäällä ilmankin. Spagetti, off-shoulder - olen avoin kaikelle.
• Valtavirran mukaisesti kaunis (avoin?) selkä
• Hillitysti koristelua: kirjailua saa olla, mutta ei blingiä. Myös pitsissä valtti on maltti.

Vaatimaton summaus voisi olla “kevyen yksinkertaisen tyylikäs ja naisellinen puku pienellä twistillä ja ripauksella seksikkyyttä.” Oonkohan pukuliikkeelle ihan täysi painajainen...

Se nähdään huomenna!

Perutaan häät

Meille häiden juhliminen ei ollut itsestään selvä asia. Naimisiin nimittäin pääsee ilman häitäkin, oletteko kuulleet? Eikö olisi houkuttelevaa säästää se kymppitonni ja sukulaisten kestitsemisen sijaan lähteä kerrankin pidemmälle lomalle, johon mahtuisi niin seikkailuja, löhöilyä kuin luksustakin? Minua ainakin houkuttaa.

Ensinnäkin häät maksaa. Maksaa aivan perkeleesti. Tai ainakin sellaiset häät, jotka minä haluan ja olen omasta mielestäni vielä kohtuullisen kohtuullinen. Eikö rahoille saisi paremmin vastinetta, jos yhden päivän sijaan nauttisi useamman viikon? Kutsujen helmiäispaperin sijaan ottaisi veneretken pienelle paratiisisaarelle? Tuolihuppujen tilalle treffit Toscanassa? Häälahjaksi voi toki pyytää matkakassa-avustusta, mutta kukaan tuskin kuvittelee häiden järkkäyksen olevan bisneksenä kannattava. Pakkasen puolelle siinä jää.

Kauhukuvitelmissani häät ovat jäykkä ja vähän kiusallinen tilaisuus. Sukulaistätejä- ja setiä, Henkan sukulaistätejä- ja setiä. Vedät koko päivän roolia, koska tiedät, että vähintään puolisataa silmäparia kyttää joka hetki. Vieraat istuvat selät suorina, pöytäkeskustelu kuihtui sään ja kukkapuskan jälkeen. Kaveriporukkakaan ei tohdi pitää hälyä, kun ympärillä on niin hiljaista. Puheille hymähdellään kohteliaasti. Setä tarkistaa kellon. Bestman yrittää urheasti kannustaa mukaan hääleikkiin, mutta kaikki välttelevät katsekontaktia ja vilkuilevat naapuriin. Nauti siinä sitten.

Mutta toisaalta.

Naimisiinmeno on minulle (ja varmaan monelle muullekin) yksi elämän virstanpylväistä ja onnellisimmista yksittäisistä hetkistä. Ja kuitenkin (toivoa sopii) vain kerran otettava askel. Haluan tehdä tuosta hetkestä spesiaalin ja juhlistaa sitä. Tuntuisiko se virastopiipahdus niin merkitykselliseltä? Jäisikö se vähän kuin pakolliseksi pahaksi ennen kuin pääsee potkaisemaan matkalaukun hihnalle ja unelmareissun alkavaksi? Jäisikö siinä se naimisiinmeno kaiken muun varjoon (olkoonkin palmupuun varjo)?

Lisäksi tuntuu, että vaikka häämatka olisi Mary Sue -täydellinen ja nauttisin jokaisesta hetkestä, olisi se kuitenkin vain… matka. Matkustelu on ihanaa eikä yksikään reissu ole samanlainen kuin edellinen, mutta loppupeleissä matkustella voi kuitenkin “milloin tahansa”. Se ei vain tunnu sellaiselta once-in-a-lifetime -jutulta, jota voi hymyillen muistella jälkikäteen ilman, että kaipaa uusintaa.

Niin ja jos lähtee maistraatin kautta reissuun, niin ei saa mekkoa. Tiedättehän, the Mekkoa.

Kuten arvata saattaa, hääjuhla voitti lopulta tämän kädenväännön. Kyllä meidän häämatkallekin on tarkoitus lähteä, mutta siitä ei ehkä tule aivan niin spektaakkelimainen kuin kilpailevassa strategiassa olisi tullut. En väitä, etteikö se vähän kirpaisisi.

Hääkriisi

Mä olen Tuuli ja tulevan suven morsian.

Vaikka eihän sen näin pitänyt mennä. Kun me vajaa vuosi sitten kihlajaisyönä käytiin lyhyt keskustelu naimisiinmenoaikataulusta, todettiin, ettei tässä kiire ole.Viiden vuoden sisään ehkä? Mutta nyt loppukesästä kavereiden hääsuman inspiroimina ruvettiin pohtimaan aikataulua uudestaan ja tajuttiin, että jos ei nyt, niin se menee aika monen vuoden päähän (edessä on vähän sitä sun tätä ks. elämä). Eikä me haluta odottaa monen vuoden päähän.

Joten tässä nyt ollaan. Kontrollifriikkeyteen taipuvaisena stressipallerona häiden kasaankursiminen vajaassa (!!) vuodessa aiheuttaa jo nyt sydämentykytyksiä. Hääblogeja seurailleena tiedän, ettei ole ennenkuulumatonta potkaista rumbaa käyntiin kahta vuotta ennen h(ää)-hetkeä. Monet juhlapaikat, kuvaajat, cateringit ymsyms ovat jo tiukkaan bookattuja. Tähän blogiin ajoin dokumentoida katastrofin etenemistä, joten tervetuloa seuraamaan päädytäänkö me kuusen alle tarjoilemaan käpyjä.

Nyt kipaisenkin stressipiikin siivittämänä panikoimaan sulholle, että kaikki pitää selvittääkysyävarata hetiheti nytnyt. Sen nimi on muuten Henkka.