Syynäyksessä: Morsian

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography

Kun noita potrettikuvia tuli tuohon edelliseen postaukseen suollettua, ajattelin tähän väliin pistää syynäten oman ulkomuotoni. Johon olen siis oikein tyytyväinen.

Hääpuku
Mun häämekko oli Hyvinkään Happy Roadista kertaalleen käytettynä ostettu Maggie Sotteron olkaimeton ja kapealinjainen puku, jossa oli shampanjan/nuden värisen aluskankaan päällä täyspitsinen kerros. (Noiden kahden kerroksen välistä pelastettiin päivän aikana muuten yksi ampiainen ja kaksi heinäsirkkaa.) Mekko ei varsinaisesti osunut kovin moneen mun alkuperäisistä kriteereistä, mutta oli ensimmäinen joka tuntui selkeästi omalta. The Dressillä sitä muokattiin vielä vähän istuvammaksi ja aavistuksen merenneitomaisemmaksi. Olosuhteiden pakosta yhtenä kriteerinä kuitenkin oli, että mun on pystyttävä käyttämään puuceetä eli helman on noustava pepun yli. En tiedä mitä kahdessa viikossa voi ehtiä tapahtumaan, mutta mun mielestä viimeisessä sovituksessa täydellisesti istunut mekko ei aivan ollut sitä enää hääpäivänä. Vähän jäi lopulta mietityttämään myös, että olisin ehkä sittenkin halunnut jotain enemmän ja pienen twistin jotain erityisempää. Hääpäivänä en tällaisia kuitenkaan miettinyt, tunsin itseni kauniiksi ja Henkka piti mekosta, joten mitäköhän tässä nyt on enää vatvomista.

Hiukset ja meikki
Kampauksen mulle teki parturi-kampaamo Vilon Mervi. Ja huippuhan siitä tuli, vaikka tavallista yritettiin! Nutturakampaus oli eloisa ja rento lipsahtamatta kuitenkaan täysin kurittoman bohon puolelle. Olen ihan superonnellinen siitä miten mun siilipuoli saatiin sulautumaan muuten niin kovin romanttiseen kampaukseen. En halunnut korostaa sitä erityisesti, mutten kuitenkaan häpeilevästi peittääkään. Nyt se antoi kivasti särmää ja kun hiuskukat vielä laitettiin tarkoituksella siilin puolelle, olivat ne ihan täydellinen kombo. Ja kukkiin en muuten voisi olla tyytyväisempi! En antanut hiuskukista mitään suurempaa ohjeistusta ja päärooliin oli itse asiassa tarkoitettu oranssinpunertava ruusu (tai neilikka, en muista). En kuitenkaan pitänyt väristä yhtään ja tehtiin hääaamuna onnistunut improvisointi. Tuo keltainen on ihanan raikas! Mun superupean meikin puolestaan toteutti Kirsi Ryhänen. Se ei ehkä ollut niin luonnollinen kuin alunperin suunnittelin, mutta ihan täydellisesti silmiä korostava ja silti pehmeä. Kun näin itseni ensikertaa peilistä täydellä meikillä, kampauksella ja hunnulla, oli mun pakko ruveta äkkiä touhuamaan jotain sijaistekemistä, ettei hääpäivätodellisuus iske kyynelkanaviin. Pienen ihmeen lailla meikki pysyi myös mukisematta freesinä koko illan meidän överihelteistä huolimatta.

Huntu
Kun huntu laitettiin mulla hääaamuna hiusten ja meikin jälkeen paikoilleen, en halunnut enää ottaa sitä pois. Vitsi kun se kruunasikin kokonaisuuden! Olin alunperin ajatellut, ettei se tule oikein sopimaan kampaukseen ja oli tarkoitus luopua siitä pikapikaa parin ensimmäisen potretin jälkeen. Lopulta pidin huntua kuitenkin vielä juhlapaikalle saavuttaessa sekä onnitteluissa ja vasta sisälle siirryttäessä Ensu-kaaso nyppäisi sen irti. Mervi oli aluksi vähän huolissaan, kun kerroin mun kaksikerroksisesta 2,5 m hunnusta (hiuskukkien lisäksi), mutta huntu oli todella kevyt eikä painanut kampausta lainkaan. Mitä nyt takertui vähän kaikkialle.



Korut
Turinoin jo etukäteen koruasioista, mutta lykkäsin lopullisten päätösten tekemistä hääaamuun. Täydessä tällingissähän sitä vasta näkee mitkä sopivat kokonaisuuteen. Mummilta lainattujen kahtien korvisten suhteen valinta oli heti puvun päälle saatuani helppo: roikkuvat korvakorut sopivat olkaimettoman mekon kanssa ihan täydellisesti. Tämän jälkeen ajattelin, että kaulakoru saa jäädä pois, mutta kaasojen kannustamana kokeilin kuitenkin ja sehän sopikin oikein kauniisti. Oikeassa kädessä mulla oli sitten isän äidin vanha sormus.

Kengät
Olin loppuillasta varsin onnellinen, että oli matalat. Kaikki korkoihin joskus sortuneet varmaan tietää sen fiiliksen, kun ei oikein tekisi mieli nousta tai ainakaan liikkua, kun ne upeat kengät ei tunnu ihan yhtä kivalta kuin näyttävät. Kyllähän minäkin tämä tiedän, mutta olisin silti varmaan kiduttanut itseäni koroilla, jos se vain olisi ollut mahdollista. Että kiitos pukuni lyhykäiselle entiselle morsiamelle! Mullakin oli kyllä kumisaappaat metsäosuudelle mukana, mutta lopulta kuljin senkin pätkän hääkengissä. Bändin viimeisen setin aikoihin havahduin muutamaan sivuhiertymään ja päätin tanssia loppuillan paljain varpain. Nakkasin kengät nurkkaan ja leväytin hämmästyksekseni samalla puolimetsää tanssilattialle. Muutama salamatkustava sammaltuppo ja neulanen oli iloisesti juhlinut kanssani koko päivän.

Hääaamu

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja aikaisin. Tiedän, koska olin hereillä. Kummallisesti yöllä ei tuntunut juuri jännittävän ja iltakuplivat olivat saanut ylikierroksisen mielenkin rauhoittumaan, mutta uni ei vain tullut. Näinpä olin virkkuna loikkaamassa sängystä herätyksen ensimmäisellä sulosoinnulla ja rapistelemassa auki kasisatasta buranaa. Koska kun ainakaan neljään vuoteen ei ole ollut kunnon flunssaa, niin mikä olisikaan sellaiselle hääpäivää parempi ilmaantumisajankohta.

Kun kaasotkin kampesivat pystyyn ja hampaat saatiin jynssättyä, suuntasimme aamupalalle, jonka Villa Taikan huippu henkilökunta oli kattanut meille tavallista aikaisemmin. Kampaajamme kurvasi kuitenkin pihaan samalla hetkellä, joten kokosin itselleni aamiaistarjottimen kutrien kiharruksen lomassa nautittavaksi. Ihanat kaasot huolehtivat eteeni vielä kiireessä unohtuneen appelsiinimehun.

Koekampauksen jäljiltä sävelet olivat varsin selkeät ja Mervi taiteili suortuvani juuri oikeille paikoilleen. Siilipuolikin saatiin sulautumaan kokonaisuuteen ja yhdessä hiuskukkien kanssa se oli melkeinpä lemppariprofiilini! Kuotaloni valmistui hyvissä ajoin, joten ehdin hieman vetää happea ennen meikkaajan saapumista ja katsella, kun kaasojen hiuksiin ryhdyttiin taivuttelemaan rentoa lainetta ja lettiä seppeleiden seuraksi.

Koemeikissä emme olleet oikein löytäneet yhteistä säveltä, mutta meikkijännitys osoittautui turhaksi. Kirsi taikoi mulle ihan täydellisen morsiusmeikin, joka korosti upeasti silmiä. Alkuperäinen ajatukseni oli luonnollisempi, mutta peiliin katsoessani olin äärimmäisen onnellinen. Ehostus oli selvästi juhlava, mutta kuitenkin pehmeä ja minun näköiseni.

Ajoituksemme meni varsin nappiin, sillä kaunistautumisen jälkeen oli juuri sopivasti aikaa ujuttaa meidät kaikki kolme mekkoihimme. Puku etumuksesta paikalleen, kiskominen, kiristys ja virkkuukoukku. En tiedä mitä kahdessa viikossa oli voinut tapahtua, mutta peiliin katsoessani hääpukuni ei minusta istunut takamuksen kohdalta samoin kuin viimeisessä sovituksessa. Siinä hetkessä asialle ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten harmitteluunkaan ei auttanut jämähtää. Ovesta ulos ja kesän kuumimpaan porotukseen.

Villan pihalla keräsin kovasti onnitteluja ja ihastelua niin henkilökunnan kuin toisten vieraidenkin taholta. Harvemmin sitä kohtaa niin monta vierasta kasvoa, jotka puhkeavat hymyyn sinut nähdessään. Tuntui aika kivalta. Aamun hauskimman kohtaamisen tarjosi kuitenkin mikään-ei-ole-hyvin-varsinkaan-vanhemmat -esiteini-ikäinen poika, joka eksyi viereeni katse tiukasti puhelimessa ja siitä äkillisesti havahtuen lipsautti aidon spontaanisti: ”Oho, vau.”

Koemeikin kommunikaatio-ongelmat

Mä en arjessa juuri meikkaa. Juhliin kyllä, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Tällä pläntillä olenkin aika vieraalla maaperällä ja eilen koemeikkiin suunnistaessani yksi huolenaiheeni oli osaisinko kommunikoida toiveitani oikein Pinterest-kuvista huolimatta. Eikä huoli ollut täysin turha.

Haluan tunnistaa itseni peilistä myös hääpäivänä, joten lähtökohtana oli varsin luonnollinen ja raikas meikki. Meikkipohja sai olla kevyt ja läpikuultava (ikuisesta teini-iästäni huolimatta), sillä halusin välttää maskiefektin. Tämä onnistuikin koemeikissä varsin passelisti ja myös varjostukset pidettiin maltillisina. Silmämeikin suhteen yhteisen sävelen löytäminen oli kuitenkin vähän haastavampaa. Olin Pinterestistä poiminut nämä kaksi kuvaa, joissa silmät korostuivat minusta somasti, mutta luonnollisesti. Siinä missä minä kiinnitin kuvissa enemmän huomiota yleisvaikutelman keveyteen ja tyyliin, meikkaaja poimi näiden hieman punertavat sävyt. Oikeaa luomivärin sävyä iteroitiin vähän jo meikkiä tehtäessä, mutta lopputulos oli minusta silti punainen, kun oma epämääräinen toiveeni oli “kultaruskea” osaamatta kuitenkaan osoittaa paleteista mitä hain. Tässä kohden olin kuitenkin sitkeän vaikea asiakas ja ratkaisu löytyi lopuksi varjostuspaletista. Sovimme, että hääaamuna lähdetään etenemään niillä.

Minulla on luonnostaan pitkät, joskin tönkkösuorat ripset enkä kaipaa niihin pidennyksiä. Koska toiveissani oli kuitenkin silmiä korostava meikki ehdotti meikkaajani irtotupsuja. Sellaisetkin ovat minulla täysin uusi aluevaltaus ja olinkin eri pituuksien ja tuuheuksien edessä varsin neuvoton. Lopulta testasimme kaikkein maltillisempia tupsuja toiseen ulkonurkkaan ja ne toimivat kyllä ihan näppärästi. Meikkaajani ei mielellään laittaisi vajaata riviä, mutta itse haluan vain pari hassua silmien ulkonurkkiin. Koemeikissä jätimme alaripset ilman väriä, mutta kotona testasin omin lupineni toiseen silmään ja saatan ehkä sittenkin haluta ripsivärit myös niihin. Olen vähän hankala.

Huulipunanetsintäongelma jäi sitten kotitehtäväksi. Käytän normaalisti vähän kylmempää ja tummempaa sävyä, mutta häämeikkiin tahtoisin myös huuliin aavistuksen vaaleamman värin. Voisi myös kuvitella, että “kultaruskea” riitelisi kylmän kanssa, mutta tämä koemeikin valinta tuntuu taas liian oranssilta. Kun tähän vielä lisätään oman pigmentin tuoma twisti purkkeja vertailtaessa, en odota tätä ostosreissua erityisen innokkaasti.

Yleishabitukselta olin koemeikkiin tyytyväinen ja jonkinlaiseksi kehuksi voitanee tulkita myös Henkan kommentti “Ihan hyvä, kyllähän sut vielä tunnistaa”. En väitä, ettei silmämeikin värisävytys jännittäisi, mutta ollaan kuitenkin hivuttautumassa neutraalimpaan suuntaan, joten uskaltanemme rajata täyskatastrofit tulevaisuusnäkymien ulkopuolelle.

Hääpuvun viimeinen sovitus

Reippaaseen puoleen vuoteen on mahtunut mekon suhteen epäilys jos toinenkin. Mun mekkojahti päättyi lopulta varsin lyhyeen ja olinkin siitä aikanani kiitollinen. En oikeastaan katsellut mekkoja netistä etukäteen ja sovittamassa kävin viikon sisään neljässä liikkeessä. Kun se oikea sitten löytyi, eivät enkelikuorot laulaneet tai nenäliinoja nyhdetty paketista. Mekko tuntui minulta ja huomasin vertaavani seuraavia sovituskappaleita siihen yhteen. Totesin, että eiköhän se ollut siinä.

Tämä kaikki tapahtui syyskuussa eli häätaipaleen ensikurveissa. Sen jälkeen on some viekoitellut minua oikeastaan päivittäin toinen toistaan loistokkaammilla puvuilla. Eikö pitsi ole kyllä jo aika nähty? Enkö haluaisi kuitenkin erikoisemman, erilaisemman puvun? Showstopperin tai puhdaslinjaista räätälöintiä? Tyydyinkö sittenkin?

Eilen koitti se päivä, jolloin tupsahdimme kaasojeni ja äitini kanssa The Dressille hakemaan korjausommeltua hääpukuani. Astuin mekon sisälle, se kiristettiin ja katsoin peiliin. Ensin tuli ylipyyhkäisevä huojennus ja sitten kutkuttava kuplinta. Vähän hykertelin, hytkyin paikallani. Kyllä se on hyvä.

Hääpuku näyttää vielä ihan erilaiselta, kun se istuu hyvin. Lisäksi luulen sen pääsevän tosissaan oikeuksiinsa, kunhan kantajakin on panostanut itseensä ponnaria ja ripsiväriä enemmän. Opintomatkalla mukana olleet kaasot on nyt myös kurssitettu mekon pukemisessa ja laahuksen nostamisessa. Enää kaksi viikkoa!

Koekampaus - sittenkin!

Lyhykäisesti avauduinkin jo kuinka viimeviikkoinen koekampaus vaihtui pelkäksi hääkampauksen suunnitteluksi. Tämä juonenkäänne tuli minulle täytenä yllätyksenä, olinhan kampaajaa varatessani sopinut juurikin myös testiversion sisältävästä paketista.

Jäi harmittamaan. Sekä koekampauksen puute että oma jähmettymiseni yllättävässä sosiaalisessa tilanteessa. Miksi en onnistunut avaamaan suutani? Siispä tein kuten kuka tahansa sosiaalisen median kasvatti ja kysyin tilanteeseen mielipiteitä Nistin ja Nöörin Instagramin puolella. Uskallanko ottaa kampaajaan uudelleen yhteyttä vai saanko vain hyytävän ilmapiirin hääaamuun? Kiitos kaikille sympatiasateesta ja ihanista kannustusviesteistä! Niiden rohkaisemana sain kuin saikin muotoiltua viestin, jossa kerroin harmitukseni väärinymmärryksestä ja toiveeni saada sittenkin puheissa ollut koekampaus.

Paluupostissa saapui mitä vilpittömin pahoitteluviesti. Kampaajani tosiaan yleensä pitää hääkampauksista vain suunnittelupalaverin eikä ollut kiireessä muistanut, että minun kanssani oli sovittu varsinaisesta koekampauksesta. Saimmekin aikataulut natsaamaan uudelleen täksi tiistaiksi.

Hääkampauksen suhteen mulla oli paljon ajatuksia, mutta ei kuitenkaan esimerkiksi yhtä täydellistä “tällainen, kiitos” -pinterestiä. Huolimatta siitä, että rennon laineekkaat niskanutturat ovat tässä viime vuosina olleet aika peruskauraa. Ihan täysin sotkuisen bohoiselle puolelle en kuitenkaan halunnut mennä, vaan nuttura saisi selkeästi erottua omana laitoksenaan. Lisäksi toivoin kuohkeaa ja huoletonta kiharaa. Oman twistinsä hommaan tuo mun sivusiili, jonka leikkasin reilu vuosi sitten vielä onnellisen tietämättömänä tulevista häistä. Koska sitä ei olisi ehtinyt kasvattaa poiskaan, annoin olla. Sen mukana mun tupeesta puuttuu kuitenkin vähintään neljännes ja romanttisen nutturakampauksen kanssa joutuu vähän soveltamaan.

Näin koekampauksen jälkeen on kyllä paljon varmempi mieli! Nytkään ei toki tehty hääkampauksen kopiota, vaan kokeiltiin vähän eri juttuja pinnit sojottaen. Nuttura itsessään on esimerkiksi tässä vain minuutin sutaisu ja siitä on tarkoitus tehdä huomattavasti muhkeampi. Takavinoon kulkeva letti on sen sijaan juuri sellainen kun halusin: se tuo kampaukseen eläväisyyttä olematta kuitenkaan lettikampaus. Puhuimme myös, että tahtoisin etusivuhiuksiin jonkinlaista eloa, kun ne nyt ovat vähän tuollainen tasainen laatta. Kampaaja vakuutti tämän kyllä onnistuvan kunhan liukkaat hiukseni kuorrutetaan ököteillä. Siilipuoli ei näissä kuvissa oikein näy, mutta se jäikin vielä vähän harkinnan alle: tahtoisin sen sulautuvan kampaukseen ilman väkinäistä peittelyä.

Mutta kyllä kuulkaa kannatti taas kehdata eikä jäädä itseksensä märehtimään. Suosittelen lämpimästi muillekin aikalailla tilanteesta riippumatta.

Hääkengät olosuhteiden pakosta

Mun mekko tylpisti hääkenkähaaveet.

Haluaisin ehdottomasti kulkea hääpäivänäni koroissa. Ne ovat lättänäkenkiä juhlavammat ja niistä löytyy loputtomasti upeita vaihtoehtoja. Lisäryhti ja ekstrasentit eivät myöskään olisi haitaksi. Häät olisivat loistava tilaisuus investoida kauniisiin ja laadukkaisiin juhlakenkiin, jotka voisivat jatkaa haltioituneiden ihastelujen keräämistä myös erinäisissä tulevaisuuden pippaloissa.

Mutta sitten ostin käytetyn hääpuvun, jonka pituus on sukkasiltaan just eikä melkein. Ilman pidennysvaraa.

Perustelin kaksien Parikoiden ostoa Sample Salesta aikanaan sillä, että valkoisia voi sitten käyttää myös hääkenkinä...

 
Jos ollaan ihan rehellisiä, niin korkokengät eivät olisi varsinaisesti olleet rationaalisin mahdollinen valinta myöskään meidän juhlapaikan nurmikolle tai mukulakivilattialle puhumattakaan kiipeämisestä kallioiselle vihkipaikalle. Nämä käytännönhaasteet olisin häähattarassani kuitenkin luultavasti sivuuttanut, mutta mekosta ei nyt pääse yli eikä ympäri. Oli tyytyminen mataliin kenkiin.

Suhtaudun aika liberaalisti kaikkiin pukeutumissääntöihin, mutta luin joskus häälehdestä, että koristeellisen helman (kuten omani) kanssa kannattaa suosia simppeleitä kenkiä kun taas yksinkertaisella laahuksella voivat jalkineet olla näyttävän krumeluuringit. Kuulosti fiksulta. Tämän lisäksi piti ottaa huomioon pukuni shampanjan sävyinen aluskangas. Valkoiset kengät eivät käy, koska niiden kanssa puku näyttäisi likaiselta. Myöskään kirkkaan värit (punaiset, siniset ja niin edelleen) eivät passaa, vaikka muuten olisin sellaisten kannalla. Palettiin jäivät oikeastaan vain metallinsävyt, nude sekä vaalea roosa, sillä mustia popoja en häihin kelpuuttanut. Jotteivät rajoitukset jäisi liian höveleksi, halusin ballerinoihin vielä terävät kärjet tuomaan juhlavuutta.


Näillä reunaehdoilla valikoimaa ei voi kehua runsaaksi, minkä lisäksi joko jalkani ovat kutistuneet tai juhlavien ballerinojen mitoitus on universaalisti päätetty poikkeuttaa kaikista muista jalkinetyypeistä. Tahtoo sanoa siis, että sovittamani koot tippuivat järjestäen jalasta eikä pienempää ollut saatavilla. Tämä tauti vaivasi muun muuassa sekä näitä hile- että mokkatossuja. Ruusukultaisetrusetit olivat jo päätymässä hääkengiksi, kunnes korjausompelusovituksessa totesin niiden lopulta riitelevän karmaisevasti mekkoni kanssa.

Mekon sovitus toi kuitenkin jonkin sortin valaistumisen. Puku todellakin vaatii hyvin simppelit kengät, jotka maastoutuvat nöyrästi helman laskoksiin. Niinpä palasin kolkuttelemaan Espan Höglin ovea ja hakemaan matkaani jo aiemmin sovittamani hyvin klassiset kiiltonahkanudet ballerinat. Kengät ovat omaan makuuni vähän tylsät ja jopa aavistuksen tätimäiset, mutta näillä mennään. Sopivat-kaiken-kanssa -tyylisinä niiden juhlien jälkeinen käyttöaste tulee luultavasti ainakin olemaan kimalluspiikkareita korkeampi.

Korut morsiamelle

Mun korukavalkadi tulee olemaan himppuisen sekalainen seurakunta, mutta pidän ajatuksesta, että jokaisella palasella on oma tarinansa.

Kaulakoru
Kuten ymmärtääkseni kaikki mummin ja vaarin tyttölapsenlapset, olen minäkin saanut ristiäislahjaksi pikkuriikkisen kultaisen sydänriipuksen. Itse en tätä tapahtumaa muista, liekö tissibaari ollut liian antelias, mutta koru on ollut minulla epäsäännöllisen säännöllisessä käytössä tähän päivään asti. Myös riipuksen ketju on alkuperäinen ja siitä syystä aika lyhyt, mutta istuu sellaisenaan itse asiassa varsin kivasti tuohon kaulakuoppaan. Pidemmässä ketjussa lilliputtisydän ei ehkä erottuisi niin hyvin.

Oikean käden sormus
Isän äitiä en ole koskaan tavannut, koska hän jatkoi kohti seuraavaa etappia jo isän ollessa lapsi. Ylioppilaslahjaksi sain kuitenkin tädiltäni isänäidille kuuluneen kultaisen kivisormuksen. Kokonsa vuoksi sormus ei istu arkikäyttöön, mutta somistan sillä itseäni silloin tällöin juhlissa. Vuodelta 1959 oleva sormus olisi näin ollen mun jotain vanhaa.

Korvakorut
Lipsautinkin jo aiemmin aikovani visiteerata mummin korulaatikolla etsimässä korviini jotain lainattua. Vaihtoehtojen tutkiskelun jälkeen lainasin päättämättömyydessäni mummilta nämä kahdet vaihtoehdot. Alkuperäinen visioni oli roikkuvat korvakorut, mutta tällä hetkellä olen kallistumassa noihin yksinkertaisiin helmiin.

Rintsikkaratkaisu

Oli juhlan aihe sitten mikä hyvänsä, sitä edeltävä murheenkryyni on aina sama.

Mulla ei taida olla yhtään juhlavampaa mekkoa, jonka kanssa rintsikat ei olisi jonkinasteinen ongelma. Jos mekkoon onnekkaasti kuuluu olkaimet, eivät ne koskaan kulje linjassa rintsikoiden olkainten kanssa. Ja vaikka kulkisivatkit, löytyy viimeistään selästä kurkistusaukko juuri liivien takaosan kohdalta. Eikä nyt edes aloiteta pikkuhousurajoista.

Mun hääpuku on siinä mielessä käytännöllinen kapistus, että se mahdollistaa muunkinlaiset rintsikkavaihtoehdot kuin kaikkien rakastamat superseksikkäät kanafileet. Joista maailmankaikkeuden ainoat värivaihtoehdot ovat muuten musta ja se silikoninude. Koska kukapa haluaisi käyttää kauniita alusvaatteita silloin, kun noin muuten tälläytyy parhaimpiinsa. Että niin.

Tarratakseni takaisin punaiseen lankaan, olin lykännyt rintsikkaostoksille lähtöä, koska tuntui rasittavalta käydä etsimässä sopivat, palata kotiin, todeta ne puvun alle sopimattomiksi, lähteä palauttamaan ja aloittaa rumba alusta. Puvun kanssa liiviliikkeiden kiertely ei kuitenkaan sekään olisi kovin kätevää. Sattumalta bongasin kuitenkin Heidi Tuiskun Ateljé Tuhkimotarinan myyvän myös rintaliivejä ja kiirehdinkin varaamaan sovitusajan itselleni sekä puvulleni.

Ja voin suositella! Heidin kanssa testasimme mekon alle muutamaa mallia ja lisäksi puvun sisään ommeltavia irtokuppeja. Olipa yllätys huomata istuvuusero näissä vaihtoehdoissa! Oma rintavarusteluni ei ole erityisen uhkea ja irtokupit saivat puvun etumuksessa aikaan niin onton tönkön efektin, että ihan teki mieli tarkistaa, etteivät leidit oikeasti täysin kadonneet. Ehdoton ei siis ommeltaville kupeille. Onnekseni kuitenkin jo hieman etukäteen uumoillemani Wonderbrat tuntuivat miellyttäviltä päällä ja istuivat mekon alle oikein passelisti. Eikä kaunis morsianhenkinen pitsikuosikaan haitaksi ole.

Samaan syssyyn Heidi kävi ammattilaisen rautaisella katseella puvun istuvuuden läpi ja pääsin samalla esittämään miljoona omaa kysymystäni. Heidi ei itse tee korjausompeluja, mutta täydellisellä asiakaspalveluasenteella varasi siltä seisomalta minulle ajan niitä varten ompelijaystävälleen The Dressiin. Huippu sattuma, sillä olin syksyn Love me do -kohtaamisen perusteella itsekin ajatellut vieväni puvun The Dressin ihanille naisille. Reissu siis ylitti odotukset!

Mainittakoon kuitenkin, että kotoa mekon kanssa junaan suunnatessa kävi pessimistin mielessä kauhuskenaario kanssamatkustajan kaaressa lentävästä kahvista. Tämä pelko oli kuitenkin täysin aiheeton, sillä se oli kokis, jonka vastapäätä istuja sihautti auki mun kauhusta laajenneiden silmien alla. Niin ja ratikassa sain vilistää karkuun laitapuolenkulkijakaverusten avonaisia kaljatölkkejä.

Huntuhomma

Huntu. Herkkä ja hempeä - ei yhtään mun juttu.

Vaikka huntutyyli ei tunnu alkuunkaan omalta, on mun myönnettävä, että se telkkarissa aina jotenkin kruunaa morsiuslookin. Iki-ihanan Randyn ja Say Yes to the Dress:n opastamana päädyin siis myös itse testaamaan häämekkokaupoilla pistettä i:n päälle. Eikä siitä fiiliksestä sitten enää ollut paluuta. Olin ajatellut pitää huntuhommat salassa Henkalta, mutta äiti meni ja möläytti, joten pääsen sittenkin etukäteishehkuttamaan myös blogissa. Huntudetaljit on kuitenkin tarkoitus selvittää sulhaselle vasta tositoimissa, joten Henkka hus!

Birdcaget (häkkilintuhunnut?) on tosi tyylikkäitä, mutta sellaista ei tullut koskaan kokeiltua. Tällaisen pikkunörtin sydän sykkii myös nyt esiin pulpahtaneille, upeasti laskeutuville morsiusviitoille, mutta pelkään sellaisen lipsahtavan itseni yllä liikaa larpin puolelle. Aika kovin huokailen kuitenkin edelleen joillekin Vienon Instagram-kuville.

Näistä vaihtoehdoista huolimatta aika perinteisellä mennään. Mun huntu on kaksikerroksinen, simppeli ja ilman pitsiä, joskin semipitkä: osapuilleen 2,5 m. Aluksi aatostelin lyhyempää, noin peppumittaista huntua, mutta makutuomaristo oli selkeästi kokopitkän kannalla. Halusin kuitenkin hunnun, joka laskeutuu hieman avonaisena myös olkapäille, mikä sitten johti tuohon kaksikerroksisuuteen. En ehkä kuitenkaan tule peittäneeksi kasvoja tuolla blushing-osuudella, kun pikatestissä vaikutelma oli lähinnä koominen.

Mutta hei nyt saadaan sellaisia upeita “hunnun alta” -kuvia! Ne on melkeinpä mun potrettikuvien lemppareita, joten jei! Olen kyllä ymmärtänyt, että otosten järjestäminen ei ole mitenkään supertunnelmallista, kun parhaassa tapauksessa neljänneksi hunnun alle änkeää kuvaajan perässä kaaso tai bestman. Mutta kukapa todellisuudesta piittaisi, kun aika ne muistot kultaa kuitenkin! En ajatellut pitää huntua kovinkaan pitkään, vaan kaasot saavat onkia sen irti kampauksesta viimeistään juhlapaikalle saapumisen jälkeen. Toisaalta tahtoisin ehkä osan potreteista ilman huntua, joten voipi olla, että se joutuu syrjään vielä aiemmin.

Mini-DIY: Sukkanauhan tuunaus

Loru vaatii jotain sinistä. Puvussa sitä ei ole, kenkiin sitä en ajatellut eikä koruihinkaan taida tulla. Päätin siis tuunata vähän mun upeaa sukkanauhaa.

Kiersin useamman halppiskorukaupan, kunnes Bijou Brigittestä tärppäsi! Pisaran muotoiset korvakorut olivat juuri sellaiset, jotka olin mielessäni kuvitellut! Lisäksi kiinnitysdesign oli tarkoitukseen ellen sanoisi täydellinen: kiviosassa ehjä lenkki, joka on kiinni valmiiksi katkaistussa renkaassa. Lisäksi sininen oli sopivan vaalea, sillä useammassakin muussa vaihtoehdossa tummuus teki muuten sopivasta korusta lähes mustan. Itseasiassa ostohetkellä korvisten kohtalo vähän jopa harmitti, sillä olisin mieluusti ottanut ne ihan alkuperäiseenkin käyttötarkoitukseensa.

Kuten olin uumoillut, antoi korun kiinnitysrengas periksi ihan käsin vääntämällä ja sain pisaran irrotettua ilman työkaluja. Henkalta olisi kyllä varmasti löytynyt asiaan sopivat pihdit, mutta sen lisäksi, että ne ovat raskaassa työkalupakissa ylähyllyllä, olisin työkaluilla mahdollisesti tullut naarmuttaneeksi korua. Kiinnitystä varten leikkasin pienen pätkän valkoista lankaa, jonka pujotin pisaran lenkistä varmuuden vuoksi kaksinkertaisena.

Luonnollinen paikka siniselle pisaralle oli sukkanauhaan liimatun helmiblingkoristeen alla. Tähtäsin piston jäämään piiloon hieman koristeen alle ja langan solmun luonnollisesti nurjalle puolelle. Tarkistin pisaran roikkuvan sopivassa kohdassa, jonka jälkeen varmistelin kiinnitystä muutamalla lisäpistolla. Jälleen solmu nurjalle puolelle ja tadaa! Valmis! Taidan, jos mahdollista, pitää sukkanauhasta vielä vähän enemmän tällä pienellä väriläiskällä!

Yksinäistä paritonta korvakorua katsellessani tuli mieleen pitäisikö kiinnittää parin toinen puoli mekkoon (jonnekin näkymättömiin) tai ehkä alusvaatteisiin. Tulisi sekin käyttöön eikä jäisi pyörimään orpona korulippaaseen.

Sukkanauha - let's geek!

Sulho sukeltaa helman alle ja hamuaa hampailla sukkanauhan reunaa. Juhlakansa kyselee, että mitäs siellä tehdään, kun noin kestää ja joko näit vilauksen iltapalasta.

Häiritsevää? Kiusallista? Noloa?

Lienenkö saanut liian vapaan kasvatuksen, mutta mulle tämä skenaario ei ole kiusallinen kauhukertomus vaan veikeä pilkahdus silmäkulmassa. Meillä sukkanauhan heitto on siis ehdoton osa ohjelmaa. Saattaa tosin olla, että itse heittoon keksitään jotain twistiä. Asia on nimittäin niin, että meiltä löytyy laatikosta kuusi (6) Henkan nappaamaa nauhaa. Sillä on sellainen bravuuri: onnistumisprosentti 100 (sukkanauhoissa, yksi viehe lensi ohi). Halutaan siis keksiä hauska tapa tuoda tämä sukkanauhadetalji esiin ja Henkalla vissiin oli jo jotain näkemystä tästä. Itse ripustaisin nauhat ehkä vain pyykkinarulle nimilappujen kera, mutta sulhasella taitaa olla aktiivisempia ajatuksia...

Minulla olisi siis valikoimaa valmiina, ja aluksi ajattelinkin vain poimia laatikosta sopivan. Mutta sitten… Niin. Häähömppäys iski.

Tahdon Potter-sukkanauhan! (Tästä eteenpäin tekstissä on vahva nörttiviba, en pahoittele.)

Suuntasin siis tällaisen pikkukrääsän pyhättöön eli Etsyyn ja ensisilmäyksellä Potter-sukkanauhavalikoimaa oli jopa ihan kivasti. Mutta miksi, oi miksi, Deathly Hallows -symboli pitää tunkea kaikkialle minne se ei kuulu. Se EI ole mikään yleispätevä potterfanisymboli, vaikka sitä tunnutaan sellaisena käytettävän. Esimerkiksi “Always” olisi täydellinen lainaus sukkanauhassa, mutta Deathly Hallows ei liity siihen yhtään mitenkään ja silti se pitää ympätä jokaiseen vaihtoehtoon. Ärsyttävää. Platform 9¾-teemaisessa nauhassa ei oikein ole mitään ideaa (joku “yhteisen matkan aloitus” pistää kakomaan imelyydestä) ja nauha pienellä siepillä on aika kaukaa haettu (“Catch me if you can!” tai jotain sinne päin).

Loppupeleissä arvoin kahden vaiheilla ja turvauduin kaasoapuun. Ensimmäinen vaihtoehto oli räikeästi rohkelikkoa kirkuva nauha, jonka Potter-viittauksen melkeinpä kuka tahansa tajuaa heti kun se sieltä helman alta on ongittu. Haluaisin, ettei mun nauhapanostus jäisi kansalta täysin huomaamatta, joten olin jo vähän kallellaan tähän suuntaan.

Kunnes kaasot käänsi mun kelkan. Tämä perinteisemmän ja ehkä pikkiriikkisen tyylipuhtaamman nauhan Potter-viittauksessa on pieni nörtähtävä vitsi ja Ensun sanoin se on “enemmän truepotterfanin sukkanauha, kun tällaiset maallikot ei tajuu ilman googlea”. JA SE SAAPUI TÄNÄÄN!

(Ei kerrota Henkalle paljonko maksoi.)

YAAASSS to the Dress!

MULLA ON PUKU!

Tältä näyttää helpottunut morsian. Parinkymmenen valkoisen mekon jälkeen voittaja on löytynyt. Lopulta aktiivinen etsintä oli ohi vajaassa viikossa, vaikka se oman mielenrauhan tutistessa tuntui paljon pidemmältä.

Sovitteluhan on oikein kivaa ja kutittelee sisäistä pikkuprinsessaa. Toinen toistaan kauniimpia mekkoja, ihasteleva väkijoukko (melkein ainakin) ja keimailua peilin edessä. Taustalla henkäilevä mörkö kuitenkin vaatii painostavaa täydellisyyttä antamatta käyttökelpoista määritelmää. Onko tämä nyt sitten tarpeeksi hyvä? Näytänkö tässä nyt paremmalta kuin ikinä koskaan aiemmin ja enää koskaan milloinkaan?

Ensimmäisen pukukierroksen jälkeen keikuin kahden koltun kurjimuksessa. Ensimmäinen puku oli ihka ensimmäinen, johon ensimmäisessä pukuliikkeessä koskin ja näytin siinä - pahoittelut vaatimattomuudestani - tyrmäävältä. En kuitenkaan tuntenut itseäni morsiameksi, vaikka punaiselle matolle olisin voinut kipaista samoin tein.

Toinen vaihtoehto taas rikkoi sen kuuluisan kyynelkynnyksen. Näin itseni astelemassa naimisiin tässä mekossa. Tämäkö on se kuuluisa tunne, kun sitten vain tietää? Sovituskappale oli kuitenkin 6 tai 8 kokoa liian iso ja mielenrauhani reunaa nakersi pelko pökkelöefektistä ja pöytäliinapitsistä.


Kieriskeltyäni päätöksenteon mahdottomuudessa muutaman vuorokauden tein sen ainoan mahdolliselta tuntuneen ratkaisun - varasin uuden sovitusajan uuteen liikkeeseen. Ja siellä se minua sitten odotti.

En nähnyt pukuani koskaan rekissä, vaan myyjä valitsi sen minulle. Se oli ensimmäinen puku, jota liikkeessä sovitin ja sen jälkeen vertasin kaikkia muita siihen. En itkenyt tai haukkonut henkeä, puhjennut säteilevään hymyyn tai kokenut ylimääräisen ulottuvuuden tuntemuksia. Tiesin vain, että tähän tulen vertaamaan kaikkia muita pukuja.

Ja se on käytetty! Sisäinen maailmanparantajani iloitsee! Maggie Sotteron merkkipukuna kulumia ei juuri ole ja vakuutuin mekon laatutuntumasta muutenkin. Käsittämättömällä tuurilla mekko olisi myös istuvuudeltaan käyttökelpoinen sellaisenaan. Balleriinoilla helman pituus täsmää nyt, joskin 2-3 senttiä voisi lyhennyksen purulla saada lisää. Tämä pistää kenkäajatukseni uusiksi, mutta pakko myöntää, etteivät meidän maastossa korkokengät olisi olleet kovin fiksun morsmaikun valinta muutenkaan. Etumuksen istuvuutta voi viilata kunhan rintsikat on hankittu ja mahdollista alushametta pitää tuumailla. Keväämmällä pitänee siis ottaa ainakin konsultaatio ompelijalta.

Olen vähän hämilläni. Mun puku on nyt tässä. Ei puolen vuoden toimitusaikaa ja malttamatonta odottelua vaan ihan tässä näin. Oho.

Loppuun tyypillinen pikkuvilautus: