tiistai 20. elokuuta 2019

Syynäyksessä: Morsian

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography



Kun noita potrettikuvia tuli tuohon edelliseen postaukseen suollettua, ajattelin tähän väliin pistää syynäten oman ulkomuotoni. Johon olen siis oikein tyytyväinen.

Hääpuku
Mun häämekko oli Hyvinkään Happy Roadista kertaalleen käytettynä ostettu Maggie Sotteron olkaimeton ja kapealinjainen puku, jossa oli shampanjan/nuden värisen aluskankaan päällä täyspitsinen kerros. (Noiden kahden kerroksen välistä pelastettiin päivän aikana muuten yksi ampiainen ja kaksi heinäsirkkaa.) Mekko ei varsinaisesti osunut kovin moneen mun alkuperäisistä kriteereistä, mutta oli ensimmäinen joka tuntui selkeästi omalta. The Dressillä sitä muokattiin vielä vähän istuvammaksi ja aavistuksen merenneitomaisemmaksi. Olosuhteiden pakosta yhtenä kriteerinä kuitenkin oli, että mun on pystyttävä käyttämään puuceetä eli helman on noustava pepun yli. En tiedä mitä kahdessa viikossa voi ehtiä tapahtumaan, mutta mun mielestä viimeisessä sovituksessa täydellisesti istunut mekko ei aivan ollut sitä enää hääpäivänä. Vähän jäi lopulta mietityttämään myös, että olisin ehkä sittenkin halunnut jotain enemmän ja pienen twistin jotain erityisempää. Hääpäivänä en tällaisia kuitenkaan miettinyt, tunsin itseni kauniiksi ja Henkka piti mekosta, joten mitäköhän tässä nyt on enää vatvomista.

Hiukset ja meikki
Kampauksen mulle teki parturi-kampaamo Vilon Mervi. Ja huippuhan siitä tuli, vaikka tavallista yritettiin! Nutturakampaus oli eloisa ja rento lipsahtamatta kuitenkaan täysin kurittoman bohon puolelle. Olen ihan superonnellinen siitä miten mun siilipuoli saatiin sulautumaan muuten niin kovin romanttiseen kampaukseen. En halunnut korostaa sitä erityisesti, mutten kuitenkaan häpeilevästi peittääkään. Nyt se antoi kivasti särmää ja kun hiuskukat vielä laitettiin tarkoituksella siilin puolelle, olivat ne ihan täydellinen kombo. Ja kukkiin en muuten voisi olla tyytyväisempi! En antanut hiuskukista mitään suurempaa ohjeistusta ja päärooliin oli itse asiassa tarkoitettu oranssinpunertava ruusu (tai neilikka, en muista). En kuitenkaan pitänyt väristä yhtään ja tehtiin hääaamuna onnistunut improvisointi. Tuo keltainen on ihanan raikas! Mun superupean meikin puolestaan toteutti Kirsi Ryhänen. Se ei ehkä ollut niin luonnollinen kuin alunperin suunnittelin, mutta ihan täydellisesti silmiä korostava ja silti pehmeä. Kun näin itseni ensikertaa peilistä täydellä meikillä, kampauksella ja hunnulla, oli mun pakko ruveta äkkiä touhuamaan jotain sijaistekemistä, ettei hääpäivätodellisuus iske kyynelkanaviin. Pienen ihmeen lailla meikki pysyi myös mukisematta freesinä koko illan meidän överihelteistä huolimatta.




Huntu
Kun huntu laitettiin mulla hääaamuna hiusten ja meikin jälkeen paikoilleen, en halunnut enää ottaa sitä pois. Vitsi kun se kruunasikin kokonaisuuden! Olin alunperin ajatellut, ettei se tule oikein sopimaan kampaukseen ja oli tarkoitus luopua siitä pikapikaa parin ensimmäisen potretin jälkeen. Lopulta pidin huntua kuitenkin vielä juhlapaikalle saavuttaessa sekä onnitteluissa ja vasta sisälle siirryttäessä Ensu-kaaso nyppäisi sen irti. Mervi oli aluksi vähän huolissaan, kun kerroin mun kaksikerroksisesta 2,5 m hunnusta (hiuskukkien lisäksi), mutta huntu oli todella kevyt eikä painanut kampausta lainkaan. Mitä nyt takertui vähän kaikkialle.



Korut
Turinoin jo etukäteen koruasioista, mutta lykkäsin lopullisten päätösten tekemistä hääaamuun. Täydessä tällingissähän sitä vasta näkee mitkä sopivat kokonaisuuteen. Mummilta lainattujen kahtien korvisten suhteen valinta oli heti puvun päälle saatuani helppo: roikkuvat korvakorut sopivat olkaimettoman mekon kanssa ihan täydellisesti. Tämän jälkeen ajattelin, että kaulakoru saa jäädä pois, mutta kaasojen kannustamana kokeilin kuitenkin ja sehän sopikin oikein kauniisti. Oikeassa kädessä mulla oli sitten isän äidin vanha sormus.

Kengät
Olin loppuillasta varsin onnellinen, että oli matalat. Kaikki korkoihin joskus sortuneet varmaan tietää sen fiiliksen, kun ei oikein tekisi mieli nousta tai ainakaan liikkua, kun ne upeat kengät ei tunnu ihan yhtä kivalta kuin näyttävät. Kyllähän minäkin tämä tiedän, mutta olisin silti varmaan kiduttanut itseäni koroilla, jos se vain olisi ollut mahdollista. Että kiitos pukuni lyhykäiselle entiselle morsiamelle! Mullakin oli kyllä kumisaappaat metsäosuudelle mukana, mutta lopulta kuljin senkin pätkän hääkengissä. Bändin viimeisen setin aikoihin havahduin muutamaan sivuhiertymään ja päätin tanssia loppuillan paljain varpain. Nakkasin kengät nurkkaan ja leväytin hämmästyksekseni samalla puolimetsää tanssilattialle. Muutama salamatkustava sammaltuppo ja neulanen oli iloisesti juhlinut kanssani koko päivän.

lauantai 17. elokuuta 2019

Potretit paahteessa

Kaikki kuvat jälleen Kallioniemi Photography

Potrettikuvaukset pistettiin käyntiin vihkipaikalla kirjaimellisesti samoilta jalansijoilta. Minä suhtaudun vähän nuivasti ihan perinteisiin potretteihin: mulla lienee niistä yliannostus. Instagramin jäljiltä tuntuu, että kaikki on nähty ja samat ideat ja poseeraukset kiertävät parilta toiselle. Ammattimalleja tässä ei myöskään olla, joten itselle epäluonnolliset poseeraukset näyttävät juuri siltä.

Ihan ehdottomia lemppareita meillä kummallakin on ne aidot hymyt ja naurut, joita Sami tallensi poseerauksien välissä. Ja ei nyt lipsahdeta kyynisyyden puolelle - kyllä siellä pari mukiinmenevää poseakin on! Vähän pöljää meiltä, muttei tultu etukäteen miettineiksi poseerauksiin meidän näköistä kulmaa. Yhden kallioseinän kohdalla pysähdyttiin ja vähän apinoitiin, mutta kovin uskottavia kiipeilykuvia niistä ei tullut. Samin hommaa hankaloitti muuten myös täydeltä terältä loistava aurinko, joka tekee kuviin ja kasvoille terävät varjot. Niin ja se helle! Ilmastoitu auto oli aina lyhyillä siirtymillä tervetullut ja vettä kului niin meillä kuin apujoukoillakin.







Mutta kuten näkyy, saatiin haasteista huolimatta upeita kuvia! Tuo hunnun alta otettu ruutu on yksi mun ehdottomista lemppareista! Harmi, ettei ollut kuudetta ihmistä räpsäisemässä behind the scenes -materiaalia, kun mun hunnun alle änkeytyi meidän ja Samin lisäksi vielä yhdet kappaleet kaasoa ja bestmania.

Meillä oli alkuperäisessä suunnitelmassa ottaa yhteiskuvia hääcrewn kanssa erilaisilla kokoonpanoilla heti vihkipaikalla, mutta pikaisen koko porukan yhteiskuvan jälkeen todettiin, että näitä on paremmin ottaa rennommissa tunnelmissa juhlan aikana. Etuvartio lähti näin kipittämään kohti juhlapaikkaa, viimeminuutin silauksia ja vieraiden vastaanottoa. Meillä oli tosiaan varattuna ryhmäkuva-aikaa juhlan lomaan, mutta tässä kävi vähän köpelösti niin, ettei sen hetken koittaessa muistettu kuin ne alkujaan siihen sovitut ryhmäkokoonpanot. Nyt esimerkiksi Henkasta ja bestmaneista jäi kuva kokonaan ottamatta. Näiden yhteiskuvien puuttuminen on niitä ainokaisia harmituksia, joita häistä jäi.

Loppuun vielä ansaitut aplodit Ansu-kaasolle ja Jarppa-bestmanille, jotka toimivat korvaamattomana apuna meidän hikisen potrettisession aikana. Kiitos, kun juoksitte korjaamassa helmaa ja huntua, huolehditte vesipulloista ja banaaninkuorista ja kannoitte laahuksia, takkeja, kukkapuskia ja kumisaappaita.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography
Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.




Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.





Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.




Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Häämatkalla Montenegrossa


Kun ennätyshelteinen hääviikonloppu lähti viilenemään tavanomaisempiin kotimaan kesälämpötiloihin, lähdettiin me ylläpitämään hääkuumetta minimoonilla Montenegroon. Oltiin yhtenä häälahjana saatu meidän menolentojen korotus bisnekseen ja ihan vinkkinä kaikille, että olipa aika huippulahja! Juuri sellainen ripaus spesiaalia, vaikkei näin Euroopan sisällä mistään täysvaakatasoon taittuvista sohvasängyistä puhutakaan.

Meidän lennot oli Kroatian puolelle Dubrovnikiin, josta otettiin alle avo-Beetle ja hurautettiin rajan taa. Ehdottomasti kannatti pihistää hääautossa ja sijoittaa roposet sen sijaan vuokra-autoon häämatkalla, sillä näin päästiin ihastelemaan kaunista maata useasta eri vinkkelistä. Henkka ajeli onnessaan kapeita serpenttiiniteitä ja alkukauhistelun jälkeen minäkin turruin tienlaidasta aukeavaan tyhjyyteen ja vastaantulijoiden kohtaamisiin. Vuorten lomassa kököttäviä sympaattisia lahdenpoukamia olisi voinut tuijotella pidempäänkin eivätkä tyynen maagiset ylänkötasanteet jääneet yhtään sen huonommiksi.


Käytiin ihastelemassa Kotorin lahden maisemia myös vesiltä käsin. Oltiin viime tipassa ujutettu itsemme päiväpurjehdukselle lämminhenkisen brittipariskunnan ja kahden laivakoiran kotina toimivalle Monty B:lle. Hulppean miljöön, kannelta mereen loikkimisen ja koirien rapsuttelun lomassa isäntäpariskunta tarjosi herkullisen lounaan ja drinksujen lisäksi ekstrana meille ja neljälle muulle matkalaiselle kuohuvat meidän tuoreen avioitumisen kunniaksi. Vastavuoroisesti opastimme seuruetta oikeaoppisessa suomalaisessa maljannostossa: kippis ja hölkynkölkyn.



Oltiin panostettu meidän majoitukseen huomattavasti tavallista reissua enemmän ja puitteet olivatkin “halppishuoneesta” huolimatta kohdallaan. Vaikkei maltettu hotellin rantapläntillä löhötä, niin allas käytiin sentäs viimeisenä iltana testaamassa. Hiljaisen rantapromenadin ravintoloiden laitureilla kehtasi illastaa auringonlaskussa.





















Voidaan suositella Montenegroa ja erityisesti Kotorin ympäristöä häämatkakohteeksi ja saatetaan itsekin palata vielä niiden aktiviteettien pariin, jotka nyt jäi testaamatta. Jos jotakuta kiinnostaa detaljemmat vinkkendeerukset, niin saa pistää vaikka instan kautta viestiä!

tiistai 6. elokuuta 2019

Hääaamu

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja aikaisin. Tiedän, koska olin hereillä. Kummallisesti yöllä ei tuntunut juuri jännittävän ja iltakuplivat olivat saanut ylikierroksisen mielenkin rauhoittumaan, mutta uni ei vain tullut. Näinpä olin virkkuna loikkaamassa sängystä herätyksen ensimmäisellä sulosoinnulla ja rapistelemassa auki kasisatasta buranaa. Koska kun ainakaan neljään vuoteen ei ole ollut kunnon flunssaa, niin mikä olisikaan sellaiselle hääpäivää parempi ilmaantumisajankohta.

Kun kaasotkin kampesivat pystyyn ja hampaat saatiin jynssättyä, suuntasimme aamupalalle, jonka Villa Taikan huippu henkilökunta oli kattanut meille tavallista aikaisemmin. Kampaajamme kurvasi kuitenkin pihaan samalla hetkellä, joten kokosin itselleni aamiaistarjottimen kutrien kiharruksen lomassa nautittavaksi. Ihanat kaasot huolehtivat eteeni vielä kiireessä unohtuneen appelsiinimehun.

Koekampauksen jäljiltä sävelet olivat varsin selkeät ja Mervi taiteili suortuvani juuri oikeille paikoilleen. Siilipuolikin saatiin sulautumaan kokonaisuuteen ja yhdessä hiuskukkien kanssa se oli melkeinpä lemppariprofiilini! Kuotaloni valmistui hyvissä ajoin, joten ehdin hieman vetää happea ennen meikkaajan saapumista ja katsella, kun kaasojen hiuksiin ryhdyttiin taivuttelemaan rentoa lainetta ja lettiä seppeleiden seuraksi.

Koemeikissä emme olleet oikein löytäneet yhteistä säveltä, mutta meikkijännitys osoittautui turhaksi. Kirsi taikoi mulle ihan täydellisen morsiusmeikin, joka korosti upeasti silmiä. Alkuperäinen ajatukseni oli luonnollisempi, mutta peiliin katsoessani olin äärimmäisen onnellinen. Ehostus oli selvästi juhlava, mutta kuitenkin pehmeä ja minun näköiseni.

Ajoituksemme meni varsin nappiin, sillä kaunistautumisen jälkeen oli juuri sopivasti aikaa ujuttaa meidät kaikki kolme mekkoihimme. Puku etumuksesta paikalleen, kiskominen, kiristys ja virkkuukoukku. En tiedä mitä kahdessa viikossa oli voinut tapahtua, mutta peiliin katsoessani hääpukuni ei minusta istunut takamuksen kohdalta samoin kuin viimeisessä sovituksessa. Siinä hetkessä asialle ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten harmitteluunkaan ei auttanut jämähtää. Ovesta ulos ja kesän kuumimpaan porotukseen.

Villan pihalla keräsin kovasti onnitteluja ja ihastelua niin henkilökunnan kuin toisten vieraidenkin taholta. Harvemmin sitä kohtaa niin monta vierasta kasvoa, jotka puhkeavat hymyyn sinut nähdessään. Tuntui aika kivalta. Aamun hauskimman kohtaamisen tarjosi kuitenkin mikään-ei-ole-hyvin-varsinkaan-vanhemmat -esiteini-ikäinen poika, joka eksyi viereeni katse tiukasti puhelimessa ja siitä äkillisesti havahtuen lipsautti aidon spontaanisti: ”Oho, vau.”