Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography

Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.

Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.

Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.

Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.

Entä jos sataa

Jos meidän hääpäivänä sataa, niin vähän kyllä v*tuttaa. Ei se päivä siitä sula pilalle, mutta moni asia soljuisi sujuvammin, tyylikkäämmin, väljemmin ja kuivemmin, jos pihalla voisi seisoa suojatta. Että jos joku asiaan vaikuttava taho sattuu tämän lukemaan, niin pyytäisimme poutaa, kiitos.

Ihan pelkkien ristittyjen sormien varaa ei kaikkea kehtaa laskea, joten mekin olemme yrittäneet varautua mahdolliseen epäsuotuisaan säätilaan:

Ulkovihkimistä varten ollaan ostettu pieni, valkoinen, nopeasti pystytettävä puutarhakatos, jonka pojat tarvittaessa avaavat vihkipaikalla. Voimakkaampi myräkkä olisi kyllä edelleen pienehkö ongelma, sillä kalliolla katoksen naruja on haastavampi saada maahan kiinni. Jos pahimmat mahdolliset skenaariot ryhtyvät näyttämään todennäköisiltä, pitää kehittää luovia ratkaisuja teltan kulmien painoksi. Katoksen lisäksi opastetaan vihkiseuruetta varustautumaan kumisaappailla ja sateenvarjoilla.

Kaikkia potrettikuvia ei haluttaisi ottaa sateenvarjon alla ja meillähän ei oikein ole mitään sisätilaa, johon voisi kuvauksen siirtää. Samin kanssa tästä kuitenkin juteltiin, minkä jälkeen olo oli vähän luottavaisempi. Kertaakaan ei kuuleman ole hänen kohdalleen sattunut niin karmaisevaa säätä, ettei apujoukkojen avustuksella olisi selvitty. *kop kop* Ja jos nyt katastrofi kävisi, niin napsittaisiin ulkopotretteja sitten juhlan lomassa, sillä koko päivää ei meillä Suomessa aivan saavista kaatamalla sada (yleensä).

Juhlapaikalle saapuminen pitää sateen sattuessa organisoida hieman ensisijaisesta ajatuksesta poiketen. Tällöin me kurvaamme juhlapaikalle jo hyvissä ajoin ennen vieraita ja piiloudumme navetan suuremmalle puolelle suljetun oven taakse. Vieraat pääsevät pienemmälle puolelle suojaan ja sisääntulomme tapahtuu tilat erottavan oven avauksella.

Viimeisenä mainittakoon saniteettitilat eli meidän juhlapaikan puuceet. Vessakoppien eteen pystytetään niin ikään puutarhakatos, jonka alla pääsee jonottamaan omaa nenänpuuterointivuoroaan suojassa mahdolliselta sateelta.

Josko se sade nyt pysyisi poissa, kun ollaan näin hyvin varauduttu.

Vihkipaikka - check!

Hurraa!

Hurraa!

Hurraa!

MEILLÄ ON VIHKIPAIKKA!

Oltiin viime sunnuntain räntäsateen innoittamana liikekannalla ja vierailtiin meidän juhlapaikalla. Siitä lisää myöhemmin. Pois lähtiessä Henkka ehdotti, josko käytäisiin säätilasta huolimatta tekemässä ensimmäisiä tiedusteluja läheisessä niemenkärjessä, jota oltiin kartasta tsuumailtu sillä silmällä. Miksipä ei.

Niemi osoittautui vikatikiksi: metsä oli varsin synkkää ja sen siimekseen luikerteleva polku vielä turhan märkä meidän heppoiselle kenkävarustukselle. Poispäin ajeltaessa pistettiin kuitenkin merkille veden tuolla puolen siintävä kallio. Karttakonsultoinnin, kumpuilevan mökkitien ja pienen kapuamisen jälkeen eteemme avautui meidän vihkipaikka. Saatoin herkistyä.

Paikka on juuri sellainen kuin uskallettiin toivoa! Kallioinen kumpare, josta avautuu maisema järvelle. Muutama känkkärä mänty ja kaatunut kelo. Suuremmille valtaväylille on sen verran matkaa, ettei melusaaste humise korvissa ja puusto antaa näkösuojaa pienelle mökkitielle. Kesällä puissa on toki maaliskuista maisemaa enemmän lehtiä, mutta järvin tuskin silti peittyy täysin näkyvistä. Se on ihan täydellinen.

Tai ainakin melkein.

Autolta kalliolle ei ole kuin satakunta metriä, mutta välissä on pieni kosteikko, joka pitänee kiertää. Tälläkään reitillä ei tosin matkaa ole kuin ehkä tuplasti. Olimme myös havaitsevinamme jonkin polun tapaisen, joka kesällä on varmasti selkeämpi. Pariinsataan metriinkin kyllä mahtuu risu oksineen hamuamaan pitkän valkoisen mekon helmaa ja loppuvastuksena on vielä pieni nousu kallionokareen päälle. Todettiin, että pitää varata lähestymiskengiksi kumpparit koko poppoolle.

Vihkisuunnitelma

Aiemmin hienovaraisesti vihjasin, ettei meidän häissä tulla näkemään kirkko-osuutta. Meistä tulee aviopari lyhyen ytimekkäällä siviilikaavalla.

Monet meidänlaiset pariskunnat käy rationaalisesti ajatellen vihkiytymässä jo ennen juhlapäivää. Koska kätevämpää, halvempaa ja saattaapa siitä hyvästä saada töistä ylimääräisen vapaapäivänkin! Me ei kuitenkaan olla näin selväpäistä sakkia, vaan halutaan myös se virallinen osuus hääpäivälle.

Kun mä mutustelen ajatusta siitä millaisen hetken meidän tahtomisista tahtoisin, on mulla päällimmäisenä ajatus rauhallisen intiimistä pikkutilaisuudesta kauniin luonnon keskellä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan vain meitä kahta varten. Mä en mitenkään suuremmalti karta ihmisjoukkoja ja sopivin reunaehdoin esiinnynkin ihan mielelläni, mutta meidän vihkimisestä en tahdo yleisötilaisuutta.

Henkka oli myös taipuvainen tähän filosofiaan, joten me ollaan tehty radikaalin kapinallinen päätös kutsua vieraat vasta hääjuhlaan. Tämä rajaus ulottuu muun muassa meidän kummankin vanhempiin. En väitä, etteikö olisi jännittänyt miten asia sillä suunnalla otetaan vastaan, mutta yllättäen ja huojentavasti ihan hyvin meni! Omalta puoleltani noilla ei juurikaan ole nurisemisen aihetta, sillä ovat aikanaan itse hiippailleet maistraattiin ilman ennakkovaroituksia. Iskää lähinnä harmitti, ettei pääse kameroineen paikalle. Myös Henkan vanhemmat vaikuttivat olevan ihan sinut asian kanssa. Jonkin verran olen punniskellut asiaa vieraiden näkökulmasta ja pähkäillyt miltä häät ilman vihkimistä tuntuvat. Ainakin kutsut on tarkoitus muotoilla niin, ettei tämä tule yllätyksenä.

Meidän vihkimisen on siis määrä tapahtua ennen hääjuhlaa kaasojen, bestmanien ja heidän kylkiäisinään tervetulleiden puolisoiden ja ipanoiden todistaessa (ja Samin kuvatessa). Yhtä asiaa olen tässä häiden suunnittelun alusta kihlautumisesta asti jännittänyt ja nyt alan uskaltaa olla varovaisen toiveikas. Näyttäisi nimittäinpäs siltä, että Ansulla, toisella mun parhaista ystävistä ja luonnollisesti myös kaasoista, olisi työnsä puolesta vihkioikeus meidän hääpäivänä. Mun toinen kaaso saattaa siis tehdä tuplaroolin meidän vihkijänä! Olen kyllä hurjan onnellinen, jos näin järjestyy, sillä tekisihän se vihkimisestä vielä intiimimmän ja jotenkin spesiaalin. Pidetään kaikki sormet ja varpaat solmussa!

Vihkimispaikka on vielä kysymysmerkki, sillä se ei tule olemaan juhlapaikka pitopalvelun ja mahdollisen bändin roudatessa vieressä. Haluttaisiin löytää paikka sopivasti luonnon keskeltä, mieluusti järvenrantakalliolta. Jos maailma olisi täydellinen, menisimme naimisiin tämän postauksen kuvituksen maisemissa. Sen lisäksi, että noille paikoille joutuu römyämään vaelluskengissäkin välistä nelivedolla, sijaitsevat ne valitettavasti myös 400 km päässä juhlapaikasta. Pitää siis kehittää jotain muuta. Sopivien vihkipaikkojen kartoittaminen alkaa luultavasti kuitenkin vasta keväällä tai alkukesästä, kun voi vähän hahmottaa miltä ympäristö näyttää heinäkuun lopulla.

Mutta entä jos sataa?

Niin. Sitä en vielä ihan hirveästi halua ajatella.