maanantai 25. helmikuuta 2019

Perinteikäs postaus

Aika monilla hääperinteillä on modernin ajan ja feminismin näkökulmasta varsin kyseenalaiset juuret. Riippuu niin perinteestä kuin ihmisestäkin kuinka paljon alkuperä kuultaa läpi ja paljonko se häiritsee. Itse esimerkiksi aion pukea päälleni valkoista ja käyttää huntua siitäkin huolimatta, että… niin kyllä te tiedätte. Toisaalta taas minua ei kukaan saisi taluttaa alttarille, kun taas toisille se on vain kunnianosoitus saattajaa kohtaan.

Kosintalupa morsiamen isältä
Pöh sellaisille. Naimisiin meneminen on minun ja Henkan välinen asia eikä siinä muilla ole sanansijaa. Ajattelen tämän perinteen olevan lähinnä vaivaannuttava ja jäänne pahemmilta ajoilta (ihan kaikki ei ole ennen ollut paremmin). Onneksi meidän tapauksessa tämä ei aiheuta suurta perhedraamaa, sillä omat vanhempani hiippailivat enempi vähempi salaa naimisiin eikä siskopuoleni mieskään (tietääkseni) kädenpyytämislupaa käynyt kyselemässä. Suurin tuskailija olikin Henkka, joka ei ollut täysin vakuuttunut, kun aikanani kielsin moiset kosintaluvat. Jonkinlaisena kompromissina Henkka kävikin sitten rengastuksen jälkeen ostamassa isälleni vähän paremman viskipullo, jonka luovutti sovinnon eleenä kihlausuutisten kylkiäisenä.

Alttarille saattaminen
Meillä ei sitä alttariakaan toki ole, mutta kävelen Henkan luokse ihan itse niin kuin aina tähänkin asti. Kosintalupa-asian perusteella mielipiteeni tästä perinteestä ei varmaan ole suuri yllätys. Jos meidän vihkiminen olisi perinteinen yleisötilaisuus, saattaisi monikin ehkä ihmetellä yksin kulkevaa morsianta ja spekuloida turhaan tulehtuneilla perhesuhteilla. Minusta onkin vähän kurjaa, että perinne istuu niin tiukassa, ettei siitä ole helppo poiketa. Jos spekuloinnin välttämiselle olisi tarve, ehdottaisin varmaan Henkalle yhteiskävelyä vihkijän luo.

Onnittelujono
Perinteisestihän onnittelujonossa tönöttävät myös vanhemmat. Koska onneksi olkoon, olette saavuttaneet lasten kasvatuksen ultimatum-tavoiteen: saada jälkikasvu naimisiin. Jättääksemme tunkkaiset tuulahdukset viime vuosisadalta sikseen, me seistään onniteltavina ihan kahdestaan, jos lopulta päädytään tähän muodostelmaan ylipäänsä.

Morsiamen ulkonäön salailu
Olen pitänyt mekon ja Henkan toisistaan erillään ja kieltänyt kurkkimasta blogista muitakaan hääpukuasioita. Nukumme häitä edeltävän yön eri osoitteissa ja luonnollisesti valmistaudumme sitten myös tahoillamme. Meidän vihkijärjestely mahdollistaa myös ensikohtaamisen tosi toimissa eikä erillistä first look -hetkeä tarvitse järjestää. Aika perinteinen kuvio siis. Toisaalta myös Henkka haluaa pitää pukunsa poissa minun silmistäni, joten hääluukkien salailu on enempi vähempi molemminpuolista.

Sormukset
Yhdenlainen perinnehän nekin vain ovat ja symboli ulkomaailmalle. Jännästi niihin kuitenkin kiintyy. Meille tulee se perinteinen suomalainen kombo eli minulle kaksi ja Henkalle pelkkä kihla. Myös vihkimisessä suoritetaan ainoastaan yksi sormeenpujotus. Maksupolitiikkana Henkka osti mun kihlan, minä Henkan ja vihki meni puoliksi. Mua hävettäisi valita vihkisormus Henkan yksin maksettavaksi, vaikka se niin jostain syystä haluaisi, enkä varmaan osaisi miettiä muuta kuin että minkä hintaista kehtaa pyytää.

Old, new, borrowed and blue
Olen ehkä vähän taipuvainen tällaisiin kerää koko sarja -kokonaisuuksiin. Eli juupelis, tähän nelikkoon minäkin tähtään. Ei kai siitä lisäannoksesta avio-onnea haittaakaan voi olla. Vanhaa on vähintään käytettynä ostettu puku, mutta mahdollisesti myös isänäidin sormus vuodelta 1959. Uutta löytyy kengistä, joita ei vielä ole ja sinisestä rustailinkin jo marraskuussa. Lainattu on ainut toistaiseksi hataralla pohjalla tutiseva kvartetin komponentti, mutta katsotaan josko mummilta löytyisi tilaisuuteen sopivat korvakorut.

5 kommenttia:

  1. Hyvin samat ajatukset kaikista noista saattamis- ja luvanpyytämiskuvioista! Mäkin olin jo kauan ennen kihloja ihan varmuuden vuoksi ilmaissut, ettei mun vanhemmilta kyllä tarvi yhtään kysellä :D Meilläkään ei tähän liity mitään perhedraamaa, mutta olisi outoa kävellä jonkun ”luovutettavana” vihittäväksi. Niin ne ajat muuttuu, ja joitain perinteitä on kiva noudattaa (esim. vaikka se valkoinen mekko, koska tuntuu juhlavalta), mutta ihan vaan ”koska kuuluu/on ennenkin” ei kyllä ajateltu tehdä asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Onneksi perinteiden kanssa ollaan päästy jo aika vapaaseen maailmaan, vaikka aina löytyykin niitä, jotka mutisevat kuinka asiat kuuluisi tehdä.

      Poista
  2. Mä en ole pahemmin jaksanut edes paneutua erilaisten perinteiden historiaan vaan olen vain ajatellut, että mennään sillä, mikä itsestä tuntuu parhaalta. Esimerkiksi mun isäpuoli saattaa mut alttarille, koska koen sen juurikin eräänlaisena kunniatehtävänä ja kiitoksena isän roolissa toimimisesta. Perinteiden suhteen olen kuitenkin saanut huomata, että mun ja J:n mielipiteet eroaa välillä toisistaan aika paljonkin. Me saatiin nimittäin tämän sun postauksen innoittamana kunnon keskustelu aikaiseksi tuosta onnittelujonosta (jota ei oltu aiemmin edes tajuttu käydä läpi), koska mun mielipide oli, että miksi ihmeessä siinä tartteisi ketään muuta onnitella kuin meitä ja J taas oli sitä mieltä, että tietysti siinä on myös vanhemmat. Päädyttiin nyt sitten siihen, että vanhemmat on mukana rivissä, koska se tuntui olevan tärkeää J:lle. Itse olen kylläkin yhä sitä mieltä, ettei siihen kyllä meidän lisäksi muita tartteisi, mutta ehkä se on ihan hyvä antaa J:nkin välillä päättää joistain jutuista:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ei ollut tarkoitus aloittaa perheriitaa. :D Mutta hyvä, jos pääsitte sopuun ja kompromisseja se tuleva avioelämäkin kai on. x)

      Poista
    2. Riidan puolelle ei onneksi mennyt!:D

      Poista