Hääpukuliikkeistä

Todellisuushan on, että hääpukuohjelmien luoma illuusio särkyy aika pian, kun astuu supisuomalaiseen hääpukuliikkeeseen. Tilat ovat ahtaampia, valaistus kehnompi ja välillä peilin edessä ruuhkaa. Toisaalta hulppeat puitteet jäävät tärkeysjärjestyksessä auttamatta asiakaspalvelun taa. Sellaisen hämmentävän yleispuutoksen havaitsin, että yhdelläkään peilauspaikalla ei ollut mahdollisuutta tiirata itseään takaa (jos käsipeiliratkaisua ei lasketa).

Vaikka tästä postauksesta nyt vahingossa tuli tällainen valitusvirsi, niin aikuistenoikeastihan hääpukujen sovittelu oli huippuhauskaa ja mahtavalla seurueella mieleenpainuvan hersyvä kokemus. Kiitos äidille ja kaasoille! Seuraavassa risut ja ruusupuskat meidän liikekiertueelta.

ZAZABELLA (Helsinki)
Zazabellan valikoima on varsin kattava, joskin tämän hetken muodin mukaisesti pitsipainotteinen. Myös sovitusalue on käypän kokoinen ja mahduttiin yhden vanhojentanssisovittelijan kanssa yhdessä hyvin samalle reviirille (saatoin ehkä vallata suurimman osan, mutta kuitenkin). Palvelu oli ystävällistä ja eritoten muokkausmahdollisuuksien kannalta asiantuntevaa. Mekkoja sovitettiin tarvittaessa alushameineen kaikkineen ilman hoppuilua. Myös kuvata sai niin paljon kuin lysti ja Ansu-kaasohan räpsi menemään.

Meitä palvellut myyjä ei kuitenkaan kovin aktiivisesti itse ehdotellut sovitettavia mekkoja vaan niiden etsiminen jäi minulle ja seurueelle. Harjaantumattomaan silmään rekissä roikkuvat koltut näyttävät toistensa kopioilta, joten tähän olisin kaivannut aktiivisempaa otetta. Enemmän kuin hieman ärsytti myös, että myyjä palveli pitkään walk-in -asiakkaita minulle varatulla ajalla. Henkilökuntaa ei toki ollut liiaksi, mutta itsekeskeinen morsian nyrpisteli kuitenkin.

NIINATAR
Niinattaren myyjä aloitti sovitusajan esittelemällä itsensä ja kyselemällä mekkoajatuksiani. Pisteet ensivaikutelmasta. Valikoimaa on täälläkin runsaasti ja sattumalta satuimme Morileen erityisviikolle, jolloin liikkeessä oli ilmeisesti spesiaalimäärä kyseisen merkin malleja.

Liike on kuitenkin pieni, pimeä ja nuhjuinen, joskin tähän lienee odotettavissa korjausliike, kun muutto on piakkoin käsillä. Minua palvellut myyjä oli päällisin puolin mukava, mutta ei tuntunut kuuntelevan toiveitani tai sitten en niitä osannut tarpeeksi selkeästi kommunikoida. Epäammattimaisuuden puolelle lipsahdettiin, kun kerroin etten halua pukuuni täyspitkiä hihoja. Tämä on kuulemma ihanaa, koska ne eivät sovi juuri kenellekään ja roikkuvat/kiristävät ilman yksilöllistä räätälöintiä. Ei siinä mielipiteessä mitään, mutta vieressä toinen morsian sovitti juuri pitkähihaista pitsimekkoa, joka sopi hänelle täydellisesti. Toivon, ettei tämä kommentti tavoittanut häntä. Sovituksessa tuntui olevan liukuhihnamainen kiire eikä alushameita laitettu edes sellaisen akuutisti tarvitseville malleille. Kaikki sovitusmekot tuntuivat myös olevan koon 40 tienoilla, jolloin tällaisen ruipelomman sovittajan on vaikea kuvitella miltä mekko näyttäisi, jos se istuisi oikein. Kuvat saa ottaa vain kahdesta suosikista, joskin minun kohdallani yksi riitti. Tämä rajoite on tullut suunnittelijoiden puolelta ja ilmeisesti viimeksi samana päivänä Morileelta oli välitetty tuoreet ukaasit, koska morsiamet julkaisevat kuvia “kaiken maailman foorumeilla”. En oikein käsitä mikä tässä on ongelma, koska kyllähän ompelija voi halutessaan kopioida mekon heidän virallisten sivujensakin kuvista? Mutta tosiaan, tämä rajoite ei mene Niinattaren piikkiin.

WHITE DRESS
Stockan yläkerran White Dress on puitteiltaan aika lähellä tv-sarjojen utopiaa. Myönnettäköön, että sovituksessa tuntee itsensä aivan eri tavalla erityiseksi, kun askeltaa isosta valkoisesta sovituskopista suurelle korokkeelle kohdevalojen loisteeseen. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja myyjä tuli sovituskoppiin asti auttamaan mekot ylleni. Ja kuvia voi nappailla sydämensä kyllyydestä.

Liikkeen valikoima oli kahta edellistä suppeampi. Lisäksi puhelimitse aikaa varatessani oltiin toisessa päässä hieman töykeitä: paikalle ei kuuleman sopisi tulla liian aikaisin, koska arki-illat ovat kiireisiä. Kapinahengessä johdatin seurueeni kaupoille kuitenkin vartin etuajassa: olimme koko toimituksen ajan ainoat asiakkaat ja pääsimme myös tositoimiin heti saavuttuamme. White Dressin kautta ei suoraan saa korjauspalveluja, mikä ehkä myös hieman kuulsi läpi muokkauskeskusteluissa. Sovitusvalaistus toimii paikan päällä, mutta kuvia jälkikäteen selatessa tuntuu, etteivät puvut pääse niissä oikeuksiinsa.

HAPPY ROAD
Happy Road sijaitsee pienen ajomatkan päässä Hyvinkäällä. Liike on valoisa ja mekot esillä väljemmin, jolloin niitä on helpompi katsella. Sovittamani puvut tuntuivat laadukkaammilta kuin monet aiemmat ja liike myy myös käytettyjä pukuja, mikä minun silmissäni on iso plussa. Olimme liikkeen ainut seurue ja myyjällä oli sovitusprosessissa hyvin aktiivinen ote: en tainnut itse valita yhtään testattavaa kolttua. Tämä lienee vähän makuasia, mutta sopi minulle. Myös ompelijan ammattitaito oli selvästi läsnä.

Oma pukuni löytyi lopulta täältä, joten olen ehkä taipuvainen antamaan positiivista palautetta. On kuitenkin todettava, että myyjällä oli ilmeisen huono päivä ja se näkyi asiakaskohtaamisessa. Minun ja seurueeni kommenteille ja sanavalinnoille nyrpisteltiin eikä lopullinen valintanikaan tainnut olla myyjän mieleen. Kuvauspolitiikka jäi vähän epäselväksi, kun sitä tiedustelleen kaasoni käskettiin rauhoittua (?), mutta ei sitä ainakaan kovin suopeasti (ennen ostopäätöstä) katsottu. Hieman hämmennyin myös, kun ensimmäistä mekkoa ryhdyttiin vaihtamaan toiseen seurueen edessä. Minua tämä ei haitannut, mutta joku ujompi morsian voisi kokea olonsa epämukavaksi alusvaatteisillaan.

Bonarina vielä:
VIENO
Itsehän en Vienoon ehtinyt, mutta kaason asemassa olen siellä pariin otteeseen pyörähtänyt ja haluan hieman kehaista. Kahden nuoren naisen yritys on kovin tuore ja tilat siksi pienet, mutta niistä on saatu kauniit ja valoisat. Pukuvalikoima poikkeaa virkistävästi tyyliltään muista liikkeistä ja palvelu on superia. Suosittelen.

YAAASSS to the Dress!

MULLA ON PUKU!

Tältä näyttää helpottunut morsian. Parinkymmenen valkoisen mekon jälkeen voittaja on löytynyt. Lopulta aktiivinen etsintä oli ohi vajaassa viikossa, vaikka se oman mielenrauhan tutistessa tuntui paljon pidemmältä.

Sovitteluhan on oikein kivaa ja kutittelee sisäistä pikkuprinsessaa. Toinen toistaan kauniimpia mekkoja, ihasteleva väkijoukko (melkein ainakin) ja keimailua peilin edessä. Taustalla henkäilevä mörkö kuitenkin vaatii painostavaa täydellisyyttä antamatta käyttökelpoista määritelmää. Onko tämä nyt sitten tarpeeksi hyvä? Näytänkö tässä nyt paremmalta kuin ikinä koskaan aiemmin ja enää koskaan milloinkaan?

Ensimmäisen pukukierroksen jälkeen keikuin kahden koltun kurjimuksessa. Ensimmäinen puku oli ihka ensimmäinen, johon ensimmäisessä pukuliikkeessä koskin ja näytin siinä - pahoittelut vaatimattomuudestani - tyrmäävältä. En kuitenkaan tuntenut itseäni morsiameksi, vaikka punaiselle matolle olisin voinut kipaista samoin tein.

Toinen vaihtoehto taas rikkoi sen kuuluisan kyynelkynnyksen. Näin itseni astelemassa naimisiin tässä mekossa. Tämäkö on se kuuluisa tunne, kun sitten vain tietää? Sovituskappale oli kuitenkin 6 tai 8 kokoa liian iso ja mielenrauhani reunaa nakersi pelko pökkelöefektistä ja pöytäliinapitsistä.


Kieriskeltyäni päätöksenteon mahdottomuudessa muutaman vuorokauden tein sen ainoan mahdolliselta tuntuneen ratkaisun - varasin uuden sovitusajan uuteen liikkeeseen. Ja siellä se minua sitten odotti.

En nähnyt pukuani koskaan rekissä, vaan myyjä valitsi sen minulle. Se oli ensimmäinen puku, jota liikkeessä sovitin ja sen jälkeen vertasin kaikkia muita siihen. En itkenyt tai haukkonut henkeä, puhjennut säteilevään hymyyn tai kokenut ylimääräisen ulottuvuuden tuntemuksia. Tiesin vain, että tähän tulen vertaamaan kaikkia muita pukuja.

Ja se on käytetty! Sisäinen maailmanparantajani iloitsee! Maggie Sotteron merkkipukuna kulumia ei juuri ole ja vakuutuin mekon laatutuntumasta muutenkin. Käsittämättömällä tuurilla mekko olisi myös istuvuudeltaan käyttökelpoinen sellaisenaan. Balleriinoilla helman pituus täsmää nyt, joskin 2-3 senttiä voisi lyhennyksen purulla saada lisää. Tämä pistää kenkäajatukseni uusiksi, mutta pakko myöntää, etteivät meidän maastossa korkokengät olisi olleet kovin fiksun morsmaikun valinta muutenkaan. Etumuksen istuvuutta voi viilata kunhan rintsikat on hankittu ja mahdollista alushametta pitää tuumailla. Keväämmällä pitänee siis ottaa ainakin konsultaatio ompelijalta.

Olen vähän hämilläni. Mun puku on nyt tässä. Ei puolen vuoden toimitusaikaa ja malttamatonta odottelua vaan ihan tässä näin. Oho.

Loppuun tyypillinen pikkuvilautus:

Hääkirpputorikoukku

Av, yv, jono!

Facebookin hääkirppis on yksi aarreaitta. Monen muunkin asian aitta kyllä, mutta ei mennä siihen. Eritoten koristeet tuntuvat liikkuvan vinhaa vauhtia ja kärppänä saa olla paikalla, jos aikoo napata iltakahdeksan madon. Siihen jää vähän koukkuun. Pitää tarkistaa, josko olisi jotain uuttaa. Kymmenessä minuutissa on voinut tapahtua vaikka sun mitä!

Vähän pöljältähän se tuntuu hamstrata vanhoja pulloja, kun häihin on melkein vuosi. Järkeilin kuitenkin, että nyt kesän lopulla kirppiksellä on myyjiä enemmän kuin ostajia ja keväällä osat varmasti vaihtuvat. Homma siis vain hektistyy, joten hyvällä omallatunnolla voi kolme päivää viikosta käyttää ravaamalla viinipullonkorkkien perässä. Onneksi meillä on häkkivarasto.

Toistaiseksi meidän kirppishankintoja ovat sinkkisaavit (2 kpl), sinkkiämpärit (2 kpl), pullokokoelma (21 kpl) ja pussillinen pullonkorkkeja. Käytetyistä viinipullonkorkeista tahtoisin kuumaliima-askarrella baarin kirjainkyltit, mutta näitä on tarve hamsteroida vielä rutkasti ennen kuin se projekti ottaa toteutuakseen. Kuvassa tosin on vasta puolet tämän hetkisestä saldosta. Skumppakorkit on ehkä vähän ongelmallisen epäsymmetrisiä, mutta katsotaan josko niitäkin tarvittaessa voisi hyödyntää.

Sinkkivatien käyttötarkoitus on omaperäisesti loppuillan juoma-astioina toimiminen. On aika vaikea arvioida montako vatia virvokkeet jäineen vaativat, mutta kuvittelisin, että näillä neljällä pärjätään. Jos kaikkia ei tarvita, niin ämpärit pääsevät sitten roskiksiksi.

Pullot tulevat niin ikään innovatiivisesti kukkamaljakoiksi. Ihastuin kokoelman rosoiseen sekalaisuuteen enkä aijo koristella niitä millään tavoin. Vähän huolestuttaa maljakoiden suuaukkojen pieni koko, mutta kukka-asetelma-asioista aijon stressata vasta myöhemmin. Meidän minihäihin tuon pulloröykkiön pitäisi ainakin lukumäärällisesti riittää hyvinkin pitkälle. Muutama Happy Joe on varmaan kuitenkin hyvä vielä tyhjentää - ihan varmuudeksi vain!

Häiden ikuistaja

Paikka ja aika on, joten seuraavana tärkeysjärjestyksessä tuli valokuvaaja. No okei, olisi se kiva saada jotain syötävääkin ja ehkä myös päällepantavaa, mutta niiden kimppuun hyökättiin vasta valokuvaajan jälkeen.

Pidän valokuvista. Meillä kotona niitä on otettu paljon ja vaikka ison kameran kanssa pyörivä isä olikin teininä ette-uskokaan-kuinka noloa, nyt himppusen aikuistuneena niitä otoksia osaa arvostaa. Henkka kuvaa jonkin verran myös, joten fotofaneina valokuvaaja kuuluu meillä panostuspuolelle.

Kuten raa’asti yleistäen lähes kaikki, mekin tahdomme dokumentaarisen hääkuvauksen, jossa valokuvaaja ikuistaa poseerauksien lisäksi koko juhlan. Menemme jopa niin pitkälle, että meillä painotus saa olla enemmän tilannekuvissa ja Virallisiin Potretteihinkin haluaisimme enemmän luonnollisuutta ja vähemmän harrasta toisiimme/kaukaisuuteen tuijottelua. Jos budjetin saisi singota kattorakenteiden läpi, tahtoisin kuvaajan paikalle myös aamun valmisteluihin, mutta valitettavat realiteetit iskevät vastaan.

Ammattivalokuvaajat eivät nimittäin nekään ole halpoja (mikäpä häissä olisi). Puhutaan kuitenkin itsensä työllistävistä pienyrittäjistä, joten en katso oikeaksi tästä marmattaa. Sekä Henkalla että minulla olisi valokuvausta hyvinkin vakavasti harrastavia tuttuja, mutta tässä kohden tahdon paikalle ihmisen, joka tulee juhliin töihin eikä minun tarvitse miettiä, että vaivaan sitä nyt, kun pyydän asiaa Y heti X:n perään.

Valokuvaajasuo on onneksi vähän helpommin kuokittava kuin juhlapaikkarämeikkö. Me (tai oikeastaan minä) lähdimme perkaamaan asiaa instagramin @haakuvaajat kautta. Tuo tili kokoaa suomalaisten hääkuvaajien otoksia, joita selailemalla löytää edelleen kuvaajien omat tilit. Varsin kätsyä verrattuna googleen. Instagram-tilien kautta siirryin katsastamaan kuvaajien nettisivuja ja portfolioita. Keräsin reilut kymmenen välilehteä omia mieltymyksiäni hiveleviä vaihtoehtoja, jotka Henkka sitten kävi läpi ja lopulta lähetimme tarjouspyynnön kahdeksalle kuvaajalle.

Näistä kahdeksasta saimme vastauksen kuudelta, joskin yleisin oli, että sorgen täyttä jo. Suomalaiset hääkuvaajat tuntuvat kuitenkin olevan kivasti verkostoituneita ja suositusten innoittamina lähettelimme vielä kolme lisäpyyntöä. Yhteensä kyselimme siis 11 kuvaajan perään: 2 ei vastannut, 5 oli jo varattu, mutta 4 oli vielä tilaa.

Sami Kallioniemi löytyi Lauri Hytin vinkkaamana ja Samin portfoliossa innostuimme hänen kyvystään vangita hulvattomia tilannekuvia ja hyödyntää miljöötä potreteissa. Soiteltiin vähän Samin kanssa, joka vaikutti oikein lupsakalta hepulta, ja julistettiin kuvaajanmetsästys taputelluksi. Sami tekee myös koirakuvauksia, joten siitä ylimääräinen, täysin asiaankuulumaton papukaijamerkki!

Kallioniemi Photographyn taidonnäyte!

Kolttukaupoille

Ihanakamala hääpuku. Tai toivotaan, että lopputulos on pelkästään ihana, mutta tämän hetken tuntemuksiin sekoittuu ronski kourallinen kauhua.

Mä en tiedä mitä haluan. Tai siis tiedän. Hääpäivänäni haluan olla upea. Silleen uu-la-laa ja wa-wa-wum. Lisäksi haluaisin olla nimen omaan upea nainen, en suloinen tyttö tai sädehtivä rinsessa. Tämä on kuitenkin vähän ikävästi ristiriidassa mun arkityylini ja ehkä myös makuni kanssa. No okei, kyllä mä arjessakin kierrän prinsessahepeneet kaukaa, mutta sellainen aikuisen naisen tyyli multa on hukassa. Jottei asia olisi liian yksinkertainen, juurikin nämä tyttömäiset prinsessaunelmat ovat niitä, joiden kohdalla skrollaus hidastuu.

Tässä muutama hyvä esimerkki. Ensimmäisen kuvan napsaisin tammikuussa Wanhan Sataman häämessuilta. Yläosan helmikirjailu on kauniisti toteutettu, ei liikaa blingiä, ja viehkeän sirot olkaimet. Helmakin on houkutteleva. Mutta niin prinsessa.

Toisessa kuvassa kaasoni Ensu sovittaa Vienon yksinkertaisen kaunista pukua vajaa vuosi sitten. Heti sovituskopin verhon raotuttua ajattelin, että tämä on aivan mun näköinen mekko. Tytöt oli samaa mieltä. Yksinkertainen, ryhdikäs, laskeutuu upeasti - resonoin. Mutta. Naisellisuus puuttuu: mekko on auttamatta tyttömäinen ja turhankin siveä.

Eli siis näistä tykkään, mutta en halua tällaista. Lähtökohdat kunnossa.

Lisätään hyppysellinen epävarmuutta siitä, mikä sopii omalle kropalle. En oikein luota omaan arvostelukykyyni tässä asiassa, sillä useamman kerran on käynyt niin, että sovituskopissa wau-mekko onkin sitten jälkikäteen näyttänyt kuvissa perunalta. Toisaalta taas mekko, joka on tullut ostettua, koska “parempaakaan ei nyt ole” on fotoissa imarrellut hämmentävästi. Kaipaisinkin epätoivoisesti asiansa osaavaa ja mielipiteensä kertovaa myyjää. Aijon myös painostaa kaasoja olemaan brutaaleja.

Tietysti haluan mekon olevan myös Henkan makuun, mutta siitä on mahdoton saada irti mitään hyödyllistä: ”Näytät varmasti kauniilta ihan missä vaan” - plaah. Mulla on myös yläselässä tatuointi, mutta en oikeastaan anna sen vaikuttaa puvun valintaan. Olisihan se kiva, jos puku asettuisi tipun kannalta fiksusti (joko kokonaan peittoon tai esille), mutta prioriteettilistalla tämä on häntäpäässä.

Mua ei inspiroi selata sivukaupalla mekkokuvia interwebin onkaloissa. Osaan kommentoida promokuvista täydellisten mallien päältä elementtejä, joista pidän, mutta kuvista en saa fiilistä, että tämä on mun puku tai edes, että tätä pitää päästä sovittamaan. On tietysti joitain jutskuja, joista kuvittelen pitäväni:

• Hulmuava, kevyt helma liikkuu kauniisti ja sopii maalaisromanttisiin kesähäihin. Näillä on tosin ikävä taipumus korostaa pienintäkin pömppistä, jollainen kuuluu myös omaan varusteluuni.
• Toisaalta taas (puoli)merenneitohelmoissa on kivasti asennetta. Pömppiksen lisäksi ongelmana on kuitenkin mun tiimalasin yläosan vajaa volyymi. Vaikutelma on helposti pökkelö.
• Tahtoisin mekkoon olkaimet, vaikka hyvin istuva kolttu pysyy nykimättä ylhäällä ilmankin. Spagetti, off-shoulder - olen avoin kaikelle.
• Valtavirran mukaisesti kaunis (avoin?) selkä
• Hillitysti koristelua: kirjailua saa olla, mutta ei blingiä. Myös pitsissä valtti on maltti.

Vaatimaton summaus voisi olla “kevyen yksinkertaisen tyylikäs ja naisellinen puku pienellä twistillä ja ripauksella seksikkyyttä.” Oonkohan pukuliikkeelle ihan täysi painajainen...

Se nähdään huomenna!