tiistai 20. elokuuta 2019

Syynäyksessä: Morsian

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography



Kun noita potrettikuvia tuli tuohon edelliseen postaukseen suollettua, ajattelin tähän väliin pistää syynäten oman ulkomuotoni. Johon olen siis oikein tyytyväinen.

Hääpuku
Mun häämekko oli Hyvinkään Happy Roadista kertaalleen käytettynä ostettu Maggie Sotteron olkaimeton ja kapealinjainen puku, jossa oli shampanjan/nuden värisen aluskankaan päällä täyspitsinen kerros. (Noiden kahden kerroksen välistä pelastettiin päivän aikana muuten yksi ampiainen ja kaksi heinäsirkkaa.) Mekko ei varsinaisesti osunut kovin moneen mun alkuperäisistä kriteereistä, mutta oli ensimmäinen joka tuntui selkeästi omalta. The Dressillä sitä muokattiin vielä vähän istuvammaksi ja aavistuksen merenneitomaisemmaksi. Olosuhteiden pakosta yhtenä kriteerinä kuitenkin oli, että mun on pystyttävä käyttämään puuceetä eli helman on noustava pepun yli. En tiedä mitä kahdessa viikossa voi ehtiä tapahtumaan, mutta mun mielestä viimeisessä sovituksessa täydellisesti istunut mekko ei aivan ollut sitä enää hääpäivänä. Vähän jäi lopulta mietityttämään myös, että olisin ehkä sittenkin halunnut jotain enemmän ja pienen twistin jotain erityisempää. Hääpäivänä en tällaisia kuitenkaan miettinyt, tunsin itseni kauniiksi ja Henkka piti mekosta, joten mitäköhän tässä nyt on enää vatvomista.

Hiukset ja meikki
Kampauksen mulle teki parturi-kampaamo Vilon Mervi. Ja huippuhan siitä tuli, vaikka tavallista yritettiin! Nutturakampaus oli eloisa ja rento lipsahtamatta kuitenkaan täysin kurittoman bohon puolelle. Olen ihan superonnellinen siitä miten mun siilipuoli saatiin sulautumaan muuten niin kovin romanttiseen kampaukseen. En halunnut korostaa sitä erityisesti, mutten kuitenkaan häpeilevästi peittääkään. Nyt se antoi kivasti särmää ja kun hiuskukat vielä laitettiin tarkoituksella siilin puolelle, olivat ne ihan täydellinen kombo. Ja kukkiin en muuten voisi olla tyytyväisempi! En antanut hiuskukista mitään suurempaa ohjeistusta ja päärooliin oli itse asiassa tarkoitettu oranssinpunertava ruusu (tai neilikka, en muista). En kuitenkaan pitänyt väristä yhtään ja tehtiin hääaamuna onnistunut improvisointi. Tuo keltainen on ihanan raikas! Mun superupean meikin puolestaan toteutti Kirsi Ryhänen. Se ei ehkä ollut niin luonnollinen kuin alunperin suunnittelin, mutta ihan täydellisesti silmiä korostava ja silti pehmeä. Kun näin itseni ensikertaa peilistä täydellä meikillä, kampauksella ja hunnulla, oli mun pakko ruveta äkkiä touhuamaan jotain sijaistekemistä, ettei hääpäivätodellisuus iske kyynelkanaviin. Pienen ihmeen lailla meikki pysyi myös mukisematta freesinä koko illan meidän överihelteistä huolimatta.




Huntu
Kun huntu laitettiin mulla hääaamuna hiusten ja meikin jälkeen paikoilleen, en halunnut enää ottaa sitä pois. Vitsi kun se kruunasikin kokonaisuuden! Olin alunperin ajatellut, ettei se tule oikein sopimaan kampaukseen ja oli tarkoitus luopua siitä pikapikaa parin ensimmäisen potretin jälkeen. Lopulta pidin huntua kuitenkin vielä juhlapaikalle saavuttaessa sekä onnitteluissa ja vasta sisälle siirryttäessä Ensu-kaaso nyppäisi sen irti. Mervi oli aluksi vähän huolissaan, kun kerroin mun kaksikerroksisesta 2,5 m hunnusta (hiuskukkien lisäksi), mutta huntu oli todella kevyt eikä painanut kampausta lainkaan. Mitä nyt takertui vähän kaikkialle.



Korut
Turinoin jo etukäteen koruasioista, mutta lykkäsin lopullisten päätösten tekemistä hääaamuun. Täydessä tällingissähän sitä vasta näkee mitkä sopivat kokonaisuuteen. Mummilta lainattujen kahtien korvisten suhteen valinta oli heti puvun päälle saatuani helppo: roikkuvat korvakorut sopivat olkaimettoman mekon kanssa ihan täydellisesti. Tämän jälkeen ajattelin, että kaulakoru saa jäädä pois, mutta kaasojen kannustamana kokeilin kuitenkin ja sehän sopikin oikein kauniisti. Oikeassa kädessä mulla oli sitten isän äidin vanha sormus.

Kengät
Olin loppuillasta varsin onnellinen, että oli matalat. Kaikki korkoihin joskus sortuneet varmaan tietää sen fiiliksen, kun ei oikein tekisi mieli nousta tai ainakaan liikkua, kun ne upeat kengät ei tunnu ihan yhtä kivalta kuin näyttävät. Kyllähän minäkin tämä tiedän, mutta olisin silti varmaan kiduttanut itseäni koroilla, jos se vain olisi ollut mahdollista. Että kiitos pukuni lyhykäiselle entiselle morsiamelle! Mullakin oli kyllä kumisaappaat metsäosuudelle mukana, mutta lopulta kuljin senkin pätkän hääkengissä. Bändin viimeisen setin aikoihin havahduin muutamaan sivuhiertymään ja päätin tanssia loppuillan paljain varpain. Nakkasin kengät nurkkaan ja leväytin hämmästyksekseni samalla puolimetsää tanssilattialle. Muutama salamatkustava sammaltuppo ja neulanen oli iloisesti juhlinut kanssani koko päivän.

lauantai 17. elokuuta 2019

Potretit paahteessa

Kaikki kuvat jälleen Kallioniemi Photography

Potrettikuvaukset pistettiin käyntiin vihkipaikalla kirjaimellisesti samoilta jalansijoilta. Minä suhtaudun vähän nuivasti ihan perinteisiin potretteihin: mulla lienee niistä yliannostus. Instagramin jäljiltä tuntuu, että kaikki on nähty ja samat ideat ja poseeraukset kiertävät parilta toiselle. Ammattimalleja tässä ei myöskään olla, joten itselle epäluonnolliset poseeraukset näyttävät juuri siltä.

Ihan ehdottomia lemppareita meillä kummallakin on ne aidot hymyt ja naurut, joita Sami tallensi poseerauksien välissä. Ja ei nyt lipsahdeta kyynisyyden puolelle - kyllä siellä pari mukiinmenevää poseakin on! Vähän pöljää meiltä, muttei tultu etukäteen miettineiksi poseerauksiin meidän näköistä kulmaa. Yhden kallioseinän kohdalla pysähdyttiin ja vähän apinoitiin, mutta kovin uskottavia kiipeilykuvia niistä ei tullut. Samin hommaa hankaloitti muuten myös täydeltä terältä loistava aurinko, joka tekee kuviin ja kasvoille terävät varjot. Niin ja se helle! Ilmastoitu auto oli aina lyhyillä siirtymillä tervetullut ja vettä kului niin meillä kuin apujoukoillakin.







Mutta kuten näkyy, saatiin haasteista huolimatta upeita kuvia! Tuo hunnun alta otettu ruutu on yksi mun ehdottomista lemppareista! Harmi, ettei ollut kuudetta ihmistä räpsäisemässä behind the scenes -materiaalia, kun mun hunnun alle änkeytyi meidän ja Samin lisäksi vielä yhdet kappaleet kaasoa ja bestmania.

Meillä oli alkuperäisessä suunnitelmassa ottaa yhteiskuvia hääcrewn kanssa erilaisilla kokoonpanoilla heti vihkipaikalla, mutta pikaisen koko porukan yhteiskuvan jälkeen todettiin, että näitä on paremmin ottaa rennommissa tunnelmissa juhlan aikana. Etuvartio lähti näin kipittämään kohti juhlapaikkaa, viimeminuutin silauksia ja vieraiden vastaanottoa. Meillä oli tosiaan varattuna ryhmäkuva-aikaa juhlan lomaan, mutta tässä kävi vähän köpelösti niin, ettei sen hetken koittaessa muistettu kuin ne alkujaan siihen sovitut ryhmäkokoonpanot. Nyt esimerkiksi Henkasta ja bestmaneista jäi kuva kokonaan ottamatta. Näiden yhteiskuvien puuttuminen on niitä ainokaisia harmituksia, joita häistä jäi.

Loppuun vielä ansaitut aplodit Ansu-kaasolle ja Jarppa-bestmanille, jotka toimivat korvaamattomana apuna meidän hikisen potrettisession aikana. Kiitos, kun juoksitte korjaamassa helmaa ja huntua, huolehditte vesipulloista ja banaaninkuorista ja kannoitte laahuksia, takkeja, kukkapuskia ja kumisaappaita.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography
Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.




Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.





Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.




Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Häämatkalla Montenegrossa


Kun ennätyshelteinen hääviikonloppu lähti viilenemään tavanomaisempiin kotimaan kesälämpötiloihin, lähdettiin me ylläpitämään hääkuumetta minimoonilla Montenegroon. Oltiin yhtenä häälahjana saatu meidän menolentojen korotus bisnekseen ja ihan vinkkinä kaikille, että olipa aika huippulahja! Juuri sellainen ripaus spesiaalia, vaikkei näin Euroopan sisällä mistään täysvaakatasoon taittuvista sohvasängyistä puhutakaan.

Meidän lennot oli Kroatian puolelle Dubrovnikiin, josta otettiin alle avo-Beetle ja hurautettiin rajan taa. Ehdottomasti kannatti pihistää hääautossa ja sijoittaa roposet sen sijaan vuokra-autoon häämatkalla, sillä näin päästiin ihastelemaan kaunista maata useasta eri vinkkelistä. Henkka ajeli onnessaan kapeita serpenttiiniteitä ja alkukauhistelun jälkeen minäkin turruin tienlaidasta aukeavaan tyhjyyteen ja vastaantulijoiden kohtaamisiin. Vuorten lomassa kököttäviä sympaattisia lahdenpoukamia olisi voinut tuijotella pidempäänkin eivätkä tyynen maagiset ylänkötasanteet jääneet yhtään sen huonommiksi.


Käytiin ihastelemassa Kotorin lahden maisemia myös vesiltä käsin. Oltiin viime tipassa ujutettu itsemme päiväpurjehdukselle lämminhenkisen brittipariskunnan ja kahden laivakoiran kotina toimivalle Monty B:lle. Hulppean miljöön, kannelta mereen loikkimisen ja koirien rapsuttelun lomassa isäntäpariskunta tarjosi herkullisen lounaan ja drinksujen lisäksi ekstrana meille ja neljälle muulle matkalaiselle kuohuvat meidän tuoreen avioitumisen kunniaksi. Vastavuoroisesti opastimme seuruetta oikeaoppisessa suomalaisessa maljannostossa: kippis ja hölkynkölkyn.



Oltiin panostettu meidän majoitukseen huomattavasti tavallista reissua enemmän ja puitteet olivatkin “halppishuoneesta” huolimatta kohdallaan. Vaikkei maltettu hotellin rantapläntillä löhötä, niin allas käytiin sentäs viimeisenä iltana testaamassa. Hiljaisen rantapromenadin ravintoloiden laitureilla kehtasi illastaa auringonlaskussa.





















Voidaan suositella Montenegroa ja erityisesti Kotorin ympäristöä häämatkakohteeksi ja saatetaan itsekin palata vielä niiden aktiviteettien pariin, jotka nyt jäi testaamatta. Jos jotakuta kiinnostaa detaljemmat vinkkendeerukset, niin saa pistää vaikka instan kautta viestiä!

tiistai 6. elokuuta 2019

Hääaamu

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja aikaisin. Tiedän, koska olin hereillä. Kummallisesti yöllä ei tuntunut juuri jännittävän ja iltakuplivat olivat saanut ylikierroksisen mielenkin rauhoittumaan, mutta uni ei vain tullut. Näinpä olin virkkuna loikkaamassa sängystä herätyksen ensimmäisellä sulosoinnulla ja rapistelemassa auki kasisatasta buranaa. Koska kun ainakaan neljään vuoteen ei ole ollut kunnon flunssaa, niin mikä olisikaan sellaiselle hääpäivää parempi ilmaantumisajankohta.

Kun kaasotkin kampesivat pystyyn ja hampaat saatiin jynssättyä, suuntasimme aamupalalle, jonka Villa Taikan huippu henkilökunta oli kattanut meille tavallista aikaisemmin. Kampaajamme kurvasi kuitenkin pihaan samalla hetkellä, joten kokosin itselleni aamiaistarjottimen kutrien kiharruksen lomassa nautittavaksi. Ihanat kaasot huolehtivat eteeni vielä kiireessä unohtuneen appelsiinimehun.

Koekampauksen jäljiltä sävelet olivat varsin selkeät ja Mervi taiteili suortuvani juuri oikeille paikoilleen. Siilipuolikin saatiin sulautumaan kokonaisuuteen ja yhdessä hiuskukkien kanssa se oli melkeinpä lemppariprofiilini! Kuotaloni valmistui hyvissä ajoin, joten ehdin hieman vetää happea ennen meikkaajan saapumista ja katsella, kun kaasojen hiuksiin ryhdyttiin taivuttelemaan rentoa lainetta ja lettiä seppeleiden seuraksi.

Koemeikissä emme olleet oikein löytäneet yhteistä säveltä, mutta meikkijännitys osoittautui turhaksi. Kirsi taikoi mulle ihan täydellisen morsiusmeikin, joka korosti upeasti silmiä. Alkuperäinen ajatukseni oli luonnollisempi, mutta peiliin katsoessani olin äärimmäisen onnellinen. Ehostus oli selvästi juhlava, mutta kuitenkin pehmeä ja minun näköiseni.

Ajoituksemme meni varsin nappiin, sillä kaunistautumisen jälkeen oli juuri sopivasti aikaa ujuttaa meidät kaikki kolme mekkoihimme. Puku etumuksesta paikalleen, kiskominen, kiristys ja virkkuukoukku. En tiedä mitä kahdessa viikossa oli voinut tapahtua, mutta peiliin katsoessani hääpukuni ei minusta istunut takamuksen kohdalta samoin kuin viimeisessä sovituksessa. Siinä hetkessä asialle ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten harmitteluunkaan ei auttanut jämähtää. Ovesta ulos ja kesän kuumimpaan porotukseen.

Villan pihalla keräsin kovasti onnitteluja ja ihastelua niin henkilökunnan kuin toisten vieraidenkin taholta. Harvemmin sitä kohtaa niin monta vierasta kasvoa, jotka puhkeavat hymyyn sinut nähdessään. Tuntui aika kivalta. Aamun hauskimman kohtaamisen tarjosi kuitenkin mikään-ei-ole-hyvin-varsinkaan-vanhemmat -esiteini-ikäinen poika, joka eksyi viereeni katse tiukasti puhelimessa ja siitä äkillisesti havahtuen lipsautti aidon spontaanisti: ”Oho, vau.”

lauantai 3. elokuuta 2019

Miksi kävin huomenlahjakuvissa?

Halusin käydä huomenlahjakuvissa heti, kun kuulin mitä ne on. Halusin kokea sen jännityksen ja itsetuntobuustin; sen fiiliksen, että oho-vau! Kävinkö kuvissa itsekkäistä syistä? Kyllä. Haittasiko Henkkaa? Ei.

Me ei sovittu, että vaihdettaisiin huomenlahjoja enkä ole ihan varma oliko Henkka etukäteen kuullutkaan moisista. Mä en ainakaan ollut - ennen tähän hääuniversumiin sukeltamista. Mulle häät oli siis rehdisti tunnustettuna tekosyy (joskin loistava sellainen) hemmotella itseäni kuvauskokemuksella ja plussana pystyin sitten yllättämään tuoreen mieheni meidän ensimmäisenä avioaamuna. Tiesin lahjan olevan Henkalle mieluinen, sillä meitä yhdistää arvostus valokuvausta ja upeita kuvia kohtaan. Ja mallikin sattui näissä olemaan mieleinen. ;)

Tästä hankinnasta en myöskään kanna huonoa omatuntoa. Materian tai matkan sijaan väitän huomenlahjakuvia ekologiseksi vaihtoehdoksi, vaikken niiden hiiliprinttiä olekaan laskenut. Investointi ei ole halpa, mutta tiedän roposteni tukevan suoraan kotimaista pienyrittäjää ilman ensimmäistäkään välikättä. Mitä nyt veronallelle vähäsen. Tällaisten kriteerien lahjoja soisi vaihdettavan enemmänkin.

Kuva: Jannamari
Jotain kuitenkin kertoo se, että tunsin tarvetta perustella huomenlahjakuviani tämän tekstin verran. Niihin kun liittyy monissa hääryhmissä aika ilkeääkin kommentointia. Kerätäänpä parhaat palat ihan yhteen:

“Kuinka itserakas ihminen pitää olla...”
Tässä meidän perinteisen yrmyssä kulttuurissa kaikki itsensä hemmottelu on viimeistään naapurin Marleenan mielestä merkki turhamaisuudesta. Huomenlahjakuvauksesta voi saada huikaisevan itsetuntobuustin ja omassa kropassaan viihtyminen ei tee kenestäkään huonoa ihmistä.

”Pornoa nyt on netti täynnä.”
Pitää paikkansa. Olen kuullut siis. Huomenlahjakuvat ei kuitenkaan ole niitä playboyn keskiaukeamakuvia. Tai varmaan sellaisetkin voi käydä räpsimässä, mutta tyypillisesti huomenlahjakuvat ovat tyylikkään sensuelleja ja hyvällä maulla toteutettuja. Seksikkäitä, muttei rivoja. Niiden tarkoituksena ei siis olekaan kilpailla internetin tarjonnan kanssa.

“Mitä se mies niillä tekee?”
Jokainen häitä suunnitteleva toivon mukaan tuntee puolisoaan sen verran, että osaa arvioida onko tämän suuntainen lahja hitti vai huti. Jos kuvia ei osaa nähdä muuten kuin yksinäisten iltojen viihdykkeenä, eivät ne ehkä silloin ole oikea ratkaisu.

”Olohuoneen seinällekö ne kuvat laitetaan?”
Kukin tyylillään. Kaikkien kuvien ei kuitenkaan tarvitse olla esillä. Meidän kotoa löytyy ihan perinteisiä valokuva-albumeita, joihin on koottu muistoja niin reissuilta kuin arjestakin. Niitä tulee sitten katseltua kun inspiraatio iskee. Itse ainakin sokeudun seinällä roikkuviin kuviin varsin nopeasti, joten albumista satunnaisesti nautittuna ne tuntuvat jopa spesiaalimmilta.

Minä lobbaan iloisesti huomenlahjakuvauskokemusta jokaiselle. Oman makuun sopivaa kuvaajaa voi etsiä Instagramin hashtagien avulla, sillä tyylit ovat varsin erilaisia. Jos jollekin jäi edellisen tekstin perusteella vielä epäselväksi, oma kuvaajasuositukseni on täyslaidallisella Jannamari.

torstai 1. elokuuta 2019

Mieletön boudoir-kuvauskokemus

Postauksen kuvat by valloittava Jannamari
Viime syksynä selasin Instagramin #huomenlahjakuva -tägin sisältöä ja huomasin täppäileväni kuvatulvasta auki Jannamarin otoksia. Luonnonvalossa otetut kuvat olivat ihanan pehmeitä ja tunnelmallisia ja tuntui, että niissä loistivat tavallisten naisten parhaat piirteet. Jannamari järjesti keväällä yhdessä kosmetologi ystävänsä Viktorian kanssa useamman Boudoir-päivän eri teemoilla, joista itse valitsin vaaleasävytteisen COSY-hetken.

Olin niin keskittynyt jännittämään lauantaiaamuna kaikkine kantamuksineni luontevasti kotoa livahtamista, että kuvausasunnon saavutettuani olin ennen kaikkea huojentunut. Vaikka kaikki jännä oli vasta alkamassa! Olin hemmotellut itseäni All Beauty - paketilla, joten ensimmäinen tehtäväni oli keskittyä siemailemaan skumppaa Viktorian ryhtyessä taikomaan räntäsateen piiskaamasta luukistani kuvauskelpoista. Siinä pääsi kutkuttavasti virittäytymään fiilikseen höpöttämällä morsiamen lempiaiheesta eli tulevista häistä. Muutama viikko ennen kuvauspäivää olin saanut perusteellisen infopaketin sekä taustatietolomakkeen täytettäväkseni sekä kuvaus- että meikki- ja kampausasioita silmällä pitäen. Tuli todella ihana fiilis, kun sai huomata kummankin naisen todella perehtyneen mun rustaamiin vastauksiin. Viktoria loihti mulle raikkaan hehkeät kasvot ja säkkärän ihan-juuri-heräsin -tukan. Saisiko jokaiseksi arkiaamuksi tällaisen palvelun, kiitos.

Vaikka munkin kropassa on juttuja, joihin voisin olla tyytyväisempikin, ei vähäpukeisuus kameran edessä oikeastaan jännittänyt. Mulla ei ollut etukäteen mietittynä mitään tiettyjä poseerauksia ja tätä vähän alkuun pahoitellessani Jannamari hihkaisia vain pirteästi, että se onkin hänen hommansa. Jannamari oli koko kuvauksen ajan ihanan pirskahteleva ja jaksoi hehkuttaa upeita kuvia niin, ettei mallilla ollut vaikeuksia pitää hymyä yllä. Poseerauksissa sain apua kirjaimellisesti kädestä pitäen ja välistä Viktoriakin hälytettiin toisesta huoneesta assistentiksi. Mulla oli matkassa neljä eri asukokonaisuutta ja sain peruutuksen ansiosta sattumalta vähän ekstra-aikaakin.

Ja ne kuvat. Ei jessös.

Ne on U-P-E-I-T-A. Siis ihan mielettömiä. Ja mä näytän niin hyvältä. Sori, mutta näytän. Niissä on juuri sitä luonnonvalon tuomaa pehmeyttä ja sensuellisuutta, johon Jannamarin kuvissa ihastuin. Fiilis on rento ja luonteva, vaikka paljastan nyt tässä, että kuvauksia seuranneena päivänä jotkin lihakset protestoivat poseeraamista. Oli äärimmäisen vaikeaa olla esittelemättä kuvia Henkalle, mutta onneksi sentäs kaasoille pystyi hehkuttamaan. Valinnanvaikeus oli raastava, kun galleriasta piti valita parhaat Jannamarin viimeistelykäsittelyyn: päädyinkin ostamaan alkuperäiseen pakettiin vielä tukun ekstrakuvia.


Lahjomista varten ostin kuville lahjalaatikon Papershopista, mutta sopivan kuosin puutteessa päällystin sen itse uudestaan. Pohjalle sitä sellaista teko-olkea ja ifolorilla tulostetut kuvat silkkipaperiin kääräistynä päälle. Osa kuvista toimi mustavalkoisina vielä paremmin, mutta päädyin lopulta tilaamaan kaikki paperiversiot yhtenevästi värillisinä.

Ja vastaanotto? No se oli ihan täydellinen. Henkka oli kuvista mykistyneen otettu, että mitä muutakaan tuore vaimo voi toivoa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Aviossa!

Kuva: Kallioniemi Photography
Se on kuulkaa siinä.

Ollaan nyt oltu onnellisesti naimisissa noin 57 tuntia ja tämä on aika kivaa. Ei aiota laskeutua tältä hattaralta ihan heti, vaan käydään ottamassa lisänostetta huomenna starttaavalta häämatkalta, joten palataan asiaan ensi viikolla.

Mutta älkää peljätkö! Olen ajastanut pari postausta tipahtelemaan blogiin tälläkin viikolla ja instan puolelle ilmestynee mahdollisesti vähän honeymoonstooriakin.

Loppuhääviikko: Hösseliksi

Torstaina laitettiinkin sitten hösseliksi.

Liitoksistaan tursuava auto starttasi kohti juhlapaikkaa siinä kasin pintaan ja kaarsi navetan pihaan sovitusti klo 9. Meitä edeltänyt taidenäyttely oli hoitanut oman tonttinsa mallikkaasti eikä navetalla ollut juuri laittioiden lakaisua vakavampaa siivottavaa. Kalusteet päästiin lastaamaan vuokrafirman autosta vähän kymmenen jälkeen ja etukäteen stressailemani kukkalähetyskin saapui postin hellässä huomassa heti aamupäivästä.


Meidän torstain tehotiimi toimi moitteettomasti ja mukisematta - työnjohto kiittää. Kaasot silittivät kuuliaisesti miljoona ja kaksi ikävän pyöreää pöytäliinaa ja bestmanit ottivat sulhon johdolla kopin äänentoistosta, valoista ja raskaimmista nostoista. Dream teamin ruokahuolto pelasi myös kiitettävästi, joten suuremmilta nälkäkiukuilta vältyttiin. Lämmin oli, mutta kivinavetta säilyi kuitenkin ulkoilmaa viileämpänä.

Torstaina saatiinkin hommat jo sen verran pitkälle, ettei perjantain herätys ollut aivan yhtä aikainen. Toisen bestmanin puolison äiti toimitti päivän sankariteon, kun hän loihti meidän tilaamistamme irtokukkasista kauneimmat pöytäasetelmat ikinä ja fiksasi lisäksi vielä mun kimpunkin. Viimeisimpiä paikalleenasetteluja oli seuraamassa myös mun veli, joka sai pitkän ja hartaan tehtävälistan vielä lauantaiaamuksi. Käytiin tulevan päivän ohjelma vielä kertauksena läpi ja sitten meidän tiet erkani Henkan lähtiessä bestmanien kanssa yökyläilylle ja meidän tyttöjen suunnatessa Villa Taikaan.

Pojat viettivät Henkan viimeisen poikamiesillan pesten autoa, saunoen ja vetäen navat täyteen kotitekoisia hamppareita ja vaniljajätskiä mansikoilla ja kinuskikastikkeella. Meidän tyttöjen residenssissä siemailtiin shampanjaa, tirskuttiin upealle polttarikirjalle, lakattiin kynsiä ja hoidettiin kauneutta.

Mainittakoon, että Henkkahan oli koko torstain aivan kuolemantaudissa ja perjantaikin meni huomattavalla vajaateholla. Onko villejä arvauksia kuka heräsi hääaamuna virkistäviltä 1,5 h yöunilta kurkku karheana ja meno huteran kuumeisena?

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Alkuhääviikko: Tyyntä myrskyn edellä


Jos mulle olisi vielä kuukausi sitten väitetty, että hääviikolla yritän saada aikaa kulumaan, niin pöpiksi olisin luullut. Meillä on kuitenkin aikalailla kaikki etukäteen voitava tehty ja sekös ottaa hermoille. Tässä on nyt pitänyt pyöritellä peukaloita ja odotella, että vilinä alkaa torstaina.

Maanantai-tiistai -akselilla ollaan tyhjennetty kauppoja pienistä vichypulloista, kun meidän hääpaikallehan luvataan lauantaiksi tällä hetkellä 31°C, käristyskupolia, hiki-infernoa, mitä näitä nyt on. Lisäksi olen kirjoitellut saapumisohjeita bändin, kakun ja donitsin sähköposteihin ja soitellut niin häähotellin, juhlakukkien kuin cateringinkin kanssa. Äidin kanssa ollaan juteltu ruokahuollosta meidän torstaina navetan kimppuun käyvälle työjoukolle ja iskä puolestaan toteutti ja dokumentoi tieteellisen kokeen koivunlehtien säilyvyydestä. Yllätykseksemme oksissa (vedellä tai ilman) yönsä viettäneiden lehtien kunnossa ei ollut havaittavaa eroa kelmutettuna ämpärissä säilytettyihin irtonaisiin lehtiin. Koivunlehtiheittokujaa varten lehdet siis luultavasti riivitään jo perjantai-iltana. Henkka viimeisteli (eli kokosi 80-prosenttisesti) meidän soittolistan, jota tosiaan aloitettiin viime elokuussa. Niin ja haettiin me sormukset kiillotuksesta ja kaiverruksesta.

Tänään keskiviikkona minä porhalsin ensimmäisenä Kampin Blue Lagooniin laittamaan hääkynnet alkuperäisestä pihistelytarkoituksesta huolimatta. En halunnut omiin hyvinvoiviin kynsiini pituutta tai geelejä, mutta bongasin Shellac-lakkauksen, joka olisi toivottavasti vähän normikynsilakkaa kestävämpi. Samalla reissulla koukkasin vielä meille tytöille kasvonaamiot perjantai-illaksi ja shampanjan siihen kylkeen.

Illasta kurvasimme vanhemmilta peräkärrin Subben perään ja ryhdyimme tyhjentämään häkkivarastoa, saunaa ja olohuonetta. Ansu päräytti pelastavana enkelinä myös oman biilinsä meidän pihaan ja saatiin lähes kaikki ahdettua kosliin. Käytännössä vain istumajärjestyksenä toimiva ikkuna ja käsienpesupiste jäivät ruikuttamaan perjantain lastiin.

Huomenna sitten turbovaihde silmään.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Vaikeinta häissä tulee olemaan niistä nauttiminen

Okei, nyt lipsahti klikkiotsikko, sori.

Mä tykkään olla järjestämässä. Vaikka stressitaso on tässä viime aikoina löytänyt uuden normaalin ja Henkka on ehkä saanut todistaa muutaman tiuskahduksen, on häiden järjestäminen ollut kivaa. Myös juhlissa tai tapahtumissa tykkään juoksennella kulisseissa ja huolehtia, että palaset liikkuvat oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Että joku muistaa nyanssit ja detaljit. Ja se onnistumisen tunne, kun hirmuisen ponnistelun jälkeen kaikki näyttää ulospäin toimivan helposti, sulavasti ja mutkitta. Lisäksi haluaisin luonnollisesti tehdä kaiken itse (tai vähintään koordinoida), koska silloin tiedän, että a) asia on tehty b) se on tehty oikein niin kuin oli tarkoitus.

Mutta omissa häissä en voi viilettää seinäruususena neuvomassa bändiä oikeaan paikkaan tai edes ilahduttaa hääcrewta tivaamalla vartin välein, että onhan vessassa käsipaperia. Pitäisi luottaa siihen, että muut hoitaa. Eikä tämä ole luottamuspulaa meidän ystäviä tai palveluntarjoajia kohtaan, vaan organisointihullun sisäänrakennettu valuvirhe. Ongelmaa ei varsinaisesti helpota, että päivän kokonaisuus ja kulku ovat yhtenä iloisena myttynä mun pääni sisällä ja nyt lähes vuoden veivaamisen jälkeen se pitäisi saada purettua paperille selkeäksi ohjeistukseksi muille.

Koska se oli mun luonnollinen jakoavain tähän mutteriin: pistää kaikki ranskalaisilla viivoilla paperille. Kirjoitin ensin yleisinfon aikataulusta ja kaikesta mitä tuleman pitää (vähän päältä sivu), sen jälkeen jokaiselle hääcrewn jäsenelle sekä juhlapaikalle lauantaina ensimmäisenä saapuvalle veljelleni omat muistilistansa (5 x 1 sivu) ja luonnollisesti seremoniamestarille vielä liitteen 1, joka selventää mitä missäkin kohden olisi hyvä mainita (1 sivu). Tämän jälkeen tulostin 8 sivuisen dokumenttini ja vein sen Henkalle virallisten asiakirjojen tapaan kommenttikierrolle ennen lopullista hyväksymistä.

Henkka ilmoitti, että hän tekee nyt intervention.

Puolustuksekseni, mä olin koko ajan kirjoittavinani vain muistilistaa vähän kuin itselle. Se tosin saattoi olla aika yksityiskohtainen ja lopputulos hyvinkin rautalankainen ja käskynjakoa muistuttava. Että kaikki tulee varmasti ylös eikä mitään unohdu. No, yritimme lopulta ottaa asiaan vähän keskustelevamman lähestymisen ja uskoisin, että meillä mulla on edelleen kavereita.

Omaan päänsisäiseen vinoutumaani ei kuitenkaan oikein ole mitään kepulikonstia, mutta kovasti yritän tässä prepata itseäni, jotta nuttura löyhenisi lauantaihin mennessä. Että se on ihan ok, jos jokunen vuoden aikana mietitty yksityiskohta löytää ennalta-arvaamattoman toteutuksen tai kulman takaa hypähtää kutsumaton sattumus. Pääasia, että kaikilla olisi kivaa. Myös mulla.

 

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Koemeikin kommunikaatio-ongelmat

Mä en arjessa juuri meikkaa. Juhliin kyllä, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Tällä pläntillä olenkin aika vieraalla maaperällä ja eilen koemeikkiin suunnistaessani yksi huolenaiheeni oli osaisinko kommunikoida toiveitani oikein Pinterest-kuvista huolimatta. Eikä huoli ollut täysin turha.

Haluan tunnistaa itseni peilistä myös hääpäivänä, joten lähtökohtana oli varsin luonnollinen ja raikas meikki. Meikkipohja sai olla kevyt ja läpikuultava (ikuisesta teini-iästäni huolimatta), sillä halusin välttää maskiefektin. Tämä onnistuikin koemeikissä varsin passelisti ja myös varjostukset pidettiin maltillisina. Silmämeikin suhteen yhteisen sävelen löytäminen oli kuitenkin vähän haastavampaa. Olin Pinterestistä poiminut nämä kaksi kuvaa, joissa silmät korostuivat minusta somasti, mutta luonnollisesti. Siinä missä minä kiinnitin kuvissa enemmän huomiota yleisvaikutelman keveyteen ja tyyliin, meikkaaja poimi näiden hieman punertavat sävyt. Oikeaa luomivärin sävyä iteroitiin vähän jo meikkiä tehtäessä, mutta lopputulos oli minusta silti punainen, kun oma epämääräinen toiveeni oli “kultaruskea” osaamatta kuitenkaan osoittaa paleteista mitä hain. Tässä kohden olin kuitenkin sitkeän vaikea asiakas ja ratkaisu löytyi lopuksi varjostuspaletista. Sovimme, että hääaamuna lähdetään etenemään niillä.

Minulla on luonnostaan pitkät, joskin tönkkösuorat ripset enkä kaipaa niihin pidennyksiä. Koska toiveissani oli kuitenkin silmiä korostava meikki ehdotti meikkaajani irtotupsuja. Sellaisetkin ovat minulla täysin uusi aluevaltaus ja olinkin eri pituuksien ja tuuheuksien edessä varsin neuvoton. Lopulta testasimme kaikkein maltillisempia tupsuja toiseen ulkonurkkaan ja ne toimivat kyllä ihan näppärästi. Meikkaajani ei mielellään laittaisi vajaata riviä, mutta itse haluan vain pari hassua silmien ulkonurkkiin. Koemeikissä jätimme alaripset ilman väriä, mutta kotona testasin omin lupineni toiseen silmään ja saatan ehkä sittenkin haluta ripsivärit myös niihin. Olen vähän hankala.

Huulipunanetsintäongelma jäi sitten kotitehtäväksi. Käytän normaalisti vähän kylmempää ja tummempaa sävyä, mutta häämeikkiin tahtoisin myös huuliin aavistuksen vaaleamman värin. Voisi myös kuvitella, että “kultaruskea” riitelisi kylmän kanssa, mutta tämä koemeikin valinta tuntuu taas liian oranssilta. Kun tähän vielä lisätään oman pigmentin tuoma twisti purkkeja vertailtaessa, en odota tätä ostosreissua erityisen innokkaasti.

Yleishabitukselta olin koemeikkiin tyytyväinen ja jonkinlaiseksi kehuksi voitanee tulkita myös Henkan kommentti “Ihan hyvä, kyllähän sut vielä tunnistaa”. En väitä, ettei silmämeikin värisävytys jännittäisi, mutta ollaan kuitenkin hivuttautumassa neutraalimpaan suuntaan, joten uskaltanemme rajata täyskatastrofit tulevaisuusnäkymien ulkopuolelle.



sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

To do -lista harvenee

Jälleen on puurrettu sekalaisen repaleisia tehtäviä to do -listan harventamiseksi. Välillä on vähän kaduttanut, etten ottanut pidempää pätkää lomaa tässä ennen häitä. Mitään muuta en sitten kadukaan, vaikka varmaan aika moni pyörittelee silmiä meidän äärimmäisen tärkeille DIY-projekteille. Kuten tämän mölkkyseiskan korjaamiselle.


Askartelupuolella olen saanut salatehtävät aika hyvään kuosiin. Tehtäviä on yhteensä arviolta seitsemisenkymmentä meidän noin 50 vieraalle. FB-ryhmissä joku juuri tätä asiaa pohti ja vastausten perusteella voipi olla, että nämä loppuu kesken, jos meidän vieraat oikein intoutuu. Katsotaan jos saisin vielä inspiraation keksiä vähän lisää. Myös istumajärjestys on askarreltu vanhaan ikkunaan. Ikkunatussilla raapustelu oli kivaa puuhaa! Keksimme myös luontevan paikan kehottaa vieraita koppaamaan tyynynsä kantoon, jotteivät ne jäisi tukkimaan meidän häkkivarastoa enää häiden jälkeen. Tuo sanamuoto on ehkä vähän turhan ilmelä, mutta parempaakaan ei runosuoni tähän hätään suoltanut. Tienvarsikyltithän on tunnetusti se miesten ainut kontribuutio hääjärjestelyihin, joten meilläkin tämä oli Henkan projekti. Ison Omenan laserleikkuri kävi tässä jonkinaikaa vajaateholla, mutta se onneksi korjattiin vikkelästi ja saimme kuin saimmekin leikattua tienvarsikyltit muotoonsa. Häpeilemättä totean, että tuli parhaat mitä olen nähnyt.

Juomapuolella risteilylillumiset on lilluttu ja nyt meidän sauna on täynnä kaljaa (saunakaljaa höhö). Joillain leveästi elävillähän on se oma häähuone, mutta meidän kaksiossa on vähän paha arpoa kumman tilan luovuttaa juhlaromppeelle, joten nyt ei sitten saunota (kotona) ennen bileitä. Myös kahviavecit ja holittomat skumpat ovat plakkarissa. Vanhemmilta löytyi kaapissa avaamattomana jo kymmenisen vuotta kolissut konjakki ja toiseksi vaihtoehdoksi päätin hetken mielijohteesta ufo-pullot. Ettei juhla lipsahda liian tyylikkääksi. Pahoittelut kaikille vieraslistan Baileysin ystäville, mutta minä en kuulu teihin. Ja Henkalle oli ihan sama. Holittomaksi alkumaljaksi halusin Henkelliä, mutta Ompun Alko tarjosi vain roséta. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, vaan Alkon click-and-collect -tyylisen nettipalvelun kautta sain tilattua kaksi pulloa sitä perusversiota kuskattavaksi lähiliikkeeseen. Myös lapsivieraan juomapuoli on hoidossa, kun nappasin kauppareissulla koriin valikoiman pillimehuja.


Iskä jutteli tutulle metsänomistajalle meidän koivunlehtitarpeista ja saatiin lupa käydä keräämässä oksat muutenkin harvennusuhan alla olevalta läntiltä. Jes! Nappasin porukoilta lainaan myös sopivan korin lehtiä varten ja samaan syssyyn muutaman isomman lasimaljakon sekä -purnukan. Edellisviikonloppuna myös koeponnistimme kaksi puutarhakatosta ja totesimme ne toimiviksi. Tosin vihkikatos ei ole valkoinen, kuten kuva antaa ymmärtää, vaan vaalea beessi. Toivotaan, ettei sitä tarvita.

To do -lista alkaa näyttää jo sen verran hyvältä, että olen varmasti unohtanut jotain tähdellistä.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hääpuvun viimeinen sovitus

Reippaaseen puoleen vuoteen on mahtunut mekon suhteen epäilys jos toinenkin. Mun mekkojahti päättyi lopulta varsin lyhyeen ja olinkin siitä aikanani kiitollinen. En oikeastaan katsellut mekkoja netistä etukäteen ja sovittamassa kävin viikon sisään neljässä liikkeessä. Kun se oikea sitten löytyi, eivät enkelikuorot laulaneet tai nenäliinoja nyhdetty paketista. Mekko tuntui minulta ja huomasin vertaavani seuraavia sovituskappaleita siihen yhteen. Totesin, että eiköhän se ollut siinä.

Tämä kaikki tapahtui syyskuussa eli häätaipaleen ensikurveissa. Sen jälkeen on some viekoitellut minua oikeastaan päivittäin toinen toistaan loistokkaammilla puvuilla. Eikö pitsi ole kyllä jo aika nähty? Enkö haluaisi kuitenkin erikoisemman, erilaisemman puvun? Showstopperin tai puhdaslinjaista räätälöintiä? Tyydyinkö sittenkin?

Eilen koitti se päivä, jolloin tupsahdimme kaasojeni ja äitini kanssa The Dressille hakemaan korjausommeltua hääpukuani. Astuin mekon sisälle, se kiristettiin ja katsoin peiliin. Ensin tuli ylipyyhkäisevä huojennus ja sitten kutkuttava kuplinta. Vähän hykertelin, hytkyin paikallani. Kyllä se on hyvä.

Hääpuku näyttää vielä ihan erilaiselta, kun se istuu hyvin. Lisäksi luulen sen pääsevän tosissaan oikeuksiinsa, kunhan kantajakin on panostanut itseensä ponnaria ja ripsiväriä enemmän. Opintomatkalla mukana olleet kaasot on nyt myös kurssitettu mekon pukemisessa ja laahuksen nostamisessa. Enää kaksi viikkoa!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Koekampaus - sittenkin!


Lyhykäisesti avauduinkin jo kuinka viimeviikkoinen koekampaus vaihtui pelkäksi hääkampauksen suunnitteluksi. Tämä juonenkäänne tuli minulle täytenä yllätyksenä, olinhan kampaajaa varatessani sopinut juurikin myös testiversion sisältävästä paketista.

Jäi harmittamaan. Sekä koekampauksen puute että oma jähmettymiseni yllättävässä sosiaalisessa tilanteessa. Miksi en onnistunut avaamaan suutani? Siispä tein kuten kuka tahansa sosiaalisen median kasvatti ja kysyin tilanteeseen mielipiteitä Nistin ja Nöörin Instagramin puolella. Uskallanko ottaa kampaajaan uudelleen yhteyttä vai saanko vain hyytävän ilmapiirin hääaamuun? Kiitos kaikille sympatiasateesta ja ihanista kannustusviesteistä! Niiden rohkaisemana sain kuin saikin muotoiltua viestin, jossa kerroin harmitukseni väärinymmärryksestä ja toiveeni saada sittenkin puheissa ollut koekampaus.

Paluupostissa saapui mitä vilpittömin pahoitteluviesti. Kampaajani tosiaan yleensä pitää hääkampauksista vain suunnittelupalaverin eikä ollut kiireessä muistanut, että minun kanssani oli sovittu varsinaisesta koekampauksesta. Saimmekin aikataulut natsaamaan uudelleen täksi tiistaiksi.

Hääkampauksen suhteen mulla oli paljon ajatuksia, mutta ei kuitenkaan esimerkiksi yhtä täydellistä “tällainen, kiitos” -pinterestiä. Huolimatta siitä, että rennon laineekkaat niskanutturat ovat tässä viime vuosina olleet aika peruskauraa. Ihan täysin sotkuisen bohoiselle puolelle en kuitenkaan halunnut mennä, vaan nuttura saisi selkeästi erottua omana laitoksenaan. Lisäksi toivoin kuohkeaa ja huoletonta kiharaa. Oman twistinsä hommaan tuo mun sivusiili, jonka leikkasin reilu vuosi sitten vielä onnellisen tietämättömänä tulevista häistä. Koska sitä ei olisi ehtinyt kasvattaa poiskaan, annoin olla. Sen mukana mun tupeesta puuttuu kuitenkin vähintään neljännes ja romanttisen nutturakampauksen kanssa joutuu vähän soveltamaan.

Näin koekampauksen jälkeen on kyllä paljon varmempi mieli! Nytkään ei toki tehty hääkampauksen kopiota, vaan kokeiltiin vähän eri juttuja pinnit sojottaen. Nuttura itsessään on esimerkiksi tässä vain minuutin sutaisu ja siitä on tarkoitus tehdä huomattavasti muhkeampi. Takavinoon kulkeva letti on sen sijaan juuri sellainen kun halusin: se tuo kampaukseen eläväisyyttä olematta kuitenkaan lettikampaus. Puhuimme myös, että tahtoisin etusivuhiuksiin jonkinlaista eloa, kun ne nyt ovat vähän tuollainen tasainen laatta. Kampaaja vakuutti tämän kyllä onnistuvan kunhan liukkaat hiukseni kuorrutetaan ököteillä. Siilipuoli ei näissä kuvissa oikein näy, mutta se jäikin vielä vähän harkinnan alle: tahtoisin sen sulautuvan kampaukseen ilman väkinäistä peittelyä.

Mutta kyllä kuulkaa kannatti taas kehdata eikä jäädä itseksensä märehtimään. Suosittelen lämpimästi muillekin aikalailla tilanteesta riippumatta.