Lehtisateessa juhlapaikalle

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography, kasvosensuuri by me

Potretteja otettiin vihkipaikalta juhlapaikalle vievän reitin varrella, joten kun aika koitti, ei loppu automatka ollut kovin pitkä. Halusimme ehtiä autoinemme navetan välittömään läheisyyteen hieman ennen kello kolmea, jottemme kaartaisi naapuriin vieraiden nenän edestä. Näin Sami ehti myös juhlapaikalle ottamaan muutaman otoksen meitä odottavasta hääkansasta. Kun porukka alkoi olla koossa, seremoniamestarinammekin toiminut Tume-bestman ryhtyi organiseeraamaan vieraita kunniakujaksi ja kaasot tarjoilemaan koivunlehtiä jokaisen kouraan.

Samaan aikaan me varroimme lähtölupaa hääautossa kolmistaan kuskina toimineen toisen bestmanin kanssa. Ja se hetki oli juhlien kurjin. Mun aamuisesta buranasta alkoi olla aikaa 8 tuntia, mutten halunnut ottaa seuraavaa kuin vasta ruokailun yhteydessä. Flunssa tahtoi iskeä päälle: olo oli hutera, ilmastoinnista huolimatta hikinen ja auto tuntui kutistuvan. Odottaessa ei pystynyt keskittymään muuhun kuin kehnoon oloon ja pohtimaan, että mitäköhän tästä tulee. Ilmainen vinkki kaikille: älkää sairastuko hääpäiväksi. Kun sitten lopulta pääsimme liikkeelle, jäi huono olo siihen parkkikselle. Jo kurkistellessani Henkan ohi odottavaa vierasjoukkoa olin yksinomaan onnellinen. Siitä alkoi sitten hulina ja huiske eikä onneksi ollut aikaa keskittyä mihinkään muuhun.

Lehtisateen ja onnitteluhuutojen vastaanottamana tuntui yhtäkkiä oikeasti siltä, että meidän häät alkoi nyt! Ja katsokaa näitä kuvia! Painokas suositus koivunlehtien heittelylle. Henkka sai vielä erityislähetyksen kauluksesta sisään suloisena kostona omista aiemmista kolttosistaan.

Kunniakuja päättyi navetan oville ja siirryimmekin siitä sulavasti onnittelujonoon. Siinä hötäkässä ei tullut mieleenkään, mutta näin jälkikäten on vähän hirvittänyt, että toivottavasti en tartuttanut ihan kovin montaa vierasta… Noin muuten voin kyllä suositella tätä ohjelmanumeroa, vaikka itse olin etukäteen vähän skeptinen. Häähumussa oli ihana tavata jokainen vieras, vaikkakin lyhykäisesti linjastona. Siinä oli meidän läheisimmät ihmiset, matkustaneet juhlimaan meidän tärkeää päivää. Halausten jälkeen vieraat kohtasivat cateringin tarjoilemat skumppalasit ja suuntasivat hääcrewn ohjeistamana etsimään paikkansa salin seitsemästä pöydästä. Kun kaikki oli paimennettu sisälle, saimme mekin kuohuvat kouraan ja seurasimme perässä.

Syynäyksessä: Sulhanen

Kuvat: Kallioniemi Photography

Me salailtiin toistemme asuja ihan puolin jos toisin, joten minäkään en ollut kurkkinut Henkan kokonaisuuttaa blogin sneak peakejä enempää. Kun vihkipaikalla näin ensimmäisen vilauksen Henkan selästä, kommentoinkin kaasolle, että “Jes! Just sopiva vaaleanharmaa!”

Puku
Henkan kolmiosainen puku ostettiin Turolta ja kokonaisuus oli täysin puolueettomasti arvioiden todella komea. Liivi toi pukuun sopivasti juhlavuutta ja sen vuoksi asu toimi kesän ennätyshelteissä myös ilman takkia. Muun pukukansan huojennukseksi Henkka taisikin luopua siitä heti saatuaan ruuan eteensä. Puku on tikkauksia myöten hyvin viimeistelty, mutta juhlavuudestaan huolimatta superpehmeää kangasta. Se ei missään nimessä jää yhden käyttökerran vaatteeksi, mikä meillä olikin tarkoitus, kun uuden puvun osto oli alusta lähtien tähtäimessä. Minä jo vähän yritin vihjailla, että takki tai liivi näyttäisi varmasti oikein kivalta farkkujen kanssa.

Kengät ja asusteet
Vaaleanharmaan puvun kanssa ruskeat asusteet olivat ihan nenä pärstään. Henkka hehkutti, ettei ole eläissään törmännyt yhtä mukaviin puvunkenkiin eikä tuo tosiaan tehnyt minkään valtakunnan sisäänajoa ennen hääpäivää. Naskalin ruskea kääntörusetti ja Brothersin nahkavyö valkattiin kenkiin sopiviksi. Valkoinen taskuliina oli matkassa, mutta valmistautuessaan pojat totesivat sen olevan yhdessä vieheen kanssa liikaa. Viime silauksena hihansuissa killuivat maastopöyränketjuista tehdyt kalvosinnapit, jotka olin ostanut Henkalle jokunen vuosi sitten joululahjaksi Etsystä.

Syynäyksessä: Morsian

Kaikki kuvat: Kallioniemi Photography

Kun noita potrettikuvia tuli tuohon edelliseen postaukseen suollettua, ajattelin tähän väliin pistää syynäten oman ulkomuotoni. Johon olen siis oikein tyytyväinen.

Hääpuku
Mun häämekko oli Hyvinkään Happy Roadista kertaalleen käytettynä ostettu Maggie Sotteron olkaimeton ja kapealinjainen puku, jossa oli shampanjan/nuden värisen aluskankaan päällä täyspitsinen kerros. (Noiden kahden kerroksen välistä pelastettiin päivän aikana muuten yksi ampiainen ja kaksi heinäsirkkaa.) Mekko ei varsinaisesti osunut kovin moneen mun alkuperäisistä kriteereistä, mutta oli ensimmäinen joka tuntui selkeästi omalta. The Dressillä sitä muokattiin vielä vähän istuvammaksi ja aavistuksen merenneitomaisemmaksi. Olosuhteiden pakosta yhtenä kriteerinä kuitenkin oli, että mun on pystyttävä käyttämään puuceetä eli helman on noustava pepun yli. En tiedä mitä kahdessa viikossa voi ehtiä tapahtumaan, mutta mun mielestä viimeisessä sovituksessa täydellisesti istunut mekko ei aivan ollut sitä enää hääpäivänä. Vähän jäi lopulta mietityttämään myös, että olisin ehkä sittenkin halunnut jotain enemmän ja pienen twistin jotain erityisempää. Hääpäivänä en tällaisia kuitenkaan miettinyt, tunsin itseni kauniiksi ja Henkka piti mekosta, joten mitäköhän tässä nyt on enää vatvomista.

Hiukset ja meikki
Kampauksen mulle teki parturi-kampaamo Vilon Mervi. Ja huippuhan siitä tuli, vaikka tavallista yritettiin! Nutturakampaus oli eloisa ja rento lipsahtamatta kuitenkaan täysin kurittoman bohon puolelle. Olen ihan superonnellinen siitä miten mun siilipuoli saatiin sulautumaan muuten niin kovin romanttiseen kampaukseen. En halunnut korostaa sitä erityisesti, mutten kuitenkaan häpeilevästi peittääkään. Nyt se antoi kivasti särmää ja kun hiuskukat vielä laitettiin tarkoituksella siilin puolelle, olivat ne ihan täydellinen kombo. Ja kukkiin en muuten voisi olla tyytyväisempi! En antanut hiuskukista mitään suurempaa ohjeistusta ja päärooliin oli itse asiassa tarkoitettu oranssinpunertava ruusu (tai neilikka, en muista). En kuitenkaan pitänyt väristä yhtään ja tehtiin hääaamuna onnistunut improvisointi. Tuo keltainen on ihanan raikas! Mun superupean meikin puolestaan toteutti Kirsi Ryhänen. Se ei ehkä ollut niin luonnollinen kuin alunperin suunnittelin, mutta ihan täydellisesti silmiä korostava ja silti pehmeä. Kun näin itseni ensikertaa peilistä täydellä meikillä, kampauksella ja hunnulla, oli mun pakko ruveta äkkiä touhuamaan jotain sijaistekemistä, ettei hääpäivätodellisuus iske kyynelkanaviin. Pienen ihmeen lailla meikki pysyi myös mukisematta freesinä koko illan meidän överihelteistä huolimatta.

Huntu
Kun huntu laitettiin mulla hääaamuna hiusten ja meikin jälkeen paikoilleen, en halunnut enää ottaa sitä pois. Vitsi kun se kruunasikin kokonaisuuden! Olin alunperin ajatellut, ettei se tule oikein sopimaan kampaukseen ja oli tarkoitus luopua siitä pikapikaa parin ensimmäisen potretin jälkeen. Lopulta pidin huntua kuitenkin vielä juhlapaikalle saavuttaessa sekä onnitteluissa ja vasta sisälle siirryttäessä Ensu-kaaso nyppäisi sen irti. Mervi oli aluksi vähän huolissaan, kun kerroin mun kaksikerroksisesta 2,5 m hunnusta (hiuskukkien lisäksi), mutta huntu oli todella kevyt eikä painanut kampausta lainkaan. Mitä nyt takertui vähän kaikkialle.



Korut
Turinoin jo etukäteen koruasioista, mutta lykkäsin lopullisten päätösten tekemistä hääaamuun. Täydessä tällingissähän sitä vasta näkee mitkä sopivat kokonaisuuteen. Mummilta lainattujen kahtien korvisten suhteen valinta oli heti puvun päälle saatuani helppo: roikkuvat korvakorut sopivat olkaimettoman mekon kanssa ihan täydellisesti. Tämän jälkeen ajattelin, että kaulakoru saa jäädä pois, mutta kaasojen kannustamana kokeilin kuitenkin ja sehän sopikin oikein kauniisti. Oikeassa kädessä mulla oli sitten isän äidin vanha sormus.

Kengät
Olin loppuillasta varsin onnellinen, että oli matalat. Kaikki korkoihin joskus sortuneet varmaan tietää sen fiiliksen, kun ei oikein tekisi mieli nousta tai ainakaan liikkua, kun ne upeat kengät ei tunnu ihan yhtä kivalta kuin näyttävät. Kyllähän minäkin tämä tiedän, mutta olisin silti varmaan kiduttanut itseäni koroilla, jos se vain olisi ollut mahdollista. Että kiitos pukuni lyhykäiselle entiselle morsiamelle! Mullakin oli kyllä kumisaappaat metsäosuudelle mukana, mutta lopulta kuljin senkin pätkän hääkengissä. Bändin viimeisen setin aikoihin havahduin muutamaan sivuhiertymään ja päätin tanssia loppuillan paljain varpain. Nakkasin kengät nurkkaan ja leväytin hämmästyksekseni samalla puolimetsää tanssilattialle. Muutama salamatkustava sammaltuppo ja neulanen oli iloisesti juhlinut kanssani koko päivän.

Potretit paahteessa

Kaikki kuvat jälleen Kallioniemi Photography

Potrettikuvaukset pistettiin käyntiin vihkipaikalla kirjaimellisesti samoilta jalansijoilta. Minä suhtaudun vähän nuivasti ihan perinteisiin potretteihin: mulla lienee niistä yliannostus. Instagramin jäljiltä tuntuu, että kaikki on nähty ja samat ideat ja poseeraukset kiertävät parilta toiselle. Ammattimalleja tässä ei myöskään olla, joten itselle epäluonnolliset poseeraukset näyttävät juuri siltä.

Ihan ehdottomia lemppareita meillä kummallakin on ne aidot hymyt ja naurut, joita Sami tallensi poseerauksien välissä. Ja ei nyt lipsahdeta kyynisyyden puolelle - kyllä siellä pari mukiinmenevää poseakin on! Vähän pöljää meiltä, muttei tultu etukäteen miettineiksi poseerauksiin meidän näköistä kulmaa. Yhden kallioseinän kohdalla pysähdyttiin ja vähän apinoitiin, mutta kovin uskottavia kiipeilykuvia niistä ei tullut. Samin hommaa hankaloitti muuten myös täydeltä terältä loistava aurinko, joka tekee kuviin ja kasvoille terävät varjot. Niin ja se helle! Ilmastoitu auto oli aina lyhyillä siirtymillä tervetullut ja vettä kului niin meillä kuin apujoukoillakin.

Mutta kuten näkyy, saatiin haasteista huolimatta upeita kuvia! Tuo hunnun alta otettu ruutu on yksi mun ehdottomista lemppareista! Harmi, ettei ollut kuudetta ihmistä räpsäisemässä behind the scenes -materiaalia, kun mun hunnun alle änkeytyi meidän ja Samin lisäksi vielä yhdet kappaleet kaasoa ja bestmania.

Meillä oli alkuperäisessä suunnitelmassa ottaa yhteiskuvia hääcrewn kanssa erilaisilla kokoonpanoilla heti vihkipaikalla, mutta pikaisen koko porukan yhteiskuvan jälkeen todettiin, että näitä on paremmin ottaa rennommissa tunnelmissa juhlan aikana. Etuvartio lähti näin kipittämään kohti juhlapaikkaa, viimeminuutin silauksia ja vieraiden vastaanottoa. Meillä oli tosiaan varattuna ryhmäkuva-aikaa juhlan lomaan, mutta tässä kävi vähän köpelösti niin, ettei sen hetken koittaessa muistettu kuin ne alkujaan siihen sovitut ryhmäkokoonpanot. Nyt esimerkiksi Henkasta ja bestmaneista jäi kuva kokonaan ottamatta. Näiden yhteiskuvien puuttuminen on niitä ainokaisia harmituksia, joita häistä jäi.

Loppuun vielä ansaitut aplodit Ansu-kaasolle ja Jarppa-bestmanille, jotka toimivat korvaamattomana apuna meidän hikisen potrettisession aikana. Kiitos, kun juoksitte korjaamassa helmaa ja huntua, huolehditte vesipulloista ja banaaninkuorista ja kannoitte laahuksia, takkeja, kukkapuskia ja kumisaappaita.

Tahdottiin

Kaikki postauksen kuvat: Kallioniemi Photography

Me tahdottiin kallionyppylällä Lohjajärven yläpuolella. Logistisesti homma pelitti niin, että Henkka kurvasi bestmanien ja näiden perheiden kanssa pienelle hiekkatielle vajaa puolituntia ennen meitä ja Sami saapui samaan syssyyn kameroineen. Toinen bestman kipaisi kysymässä luvan parkkeerata autot yhden mökin pihatielle, jonka jälkeen seurue lähti rämpimään kumisaappaissa kohti vihkipaikkaa. Tässä kohden meidän tyttöjen autossa kaason puhelin piippasi varoittaen polulla helmoja vaanivasta mustikkavaarasta. Siitä pelätystä sateesta ei tosiaan ollut uhaksi, mutta aurinko porotti paljaalle kalliolle kolmenkympin helteessä aika armotta. Pojat linnottautuivat käkkärämäntyjen suomaan varjoon vartomaan ja olipahan mustikoita evääksi.

Ihan hirveän kauan seurueen ensimmäinen osajoukko ei ymmärrykseni mukaan onneksi joutunut odottelemaan ennen kuin minä joukkueineni pungersin saman tiheikön läpi. Sääret siinä vilkkui, kun yhdessä Ensu-kaason kanssa varjeltiin mekkoa niiltä mustikoilta. Minut aseteltiin puiden suojissa lähtövalmiuteen, minkä jälkeen Ensu miehineen sekä vihkijänäkin toimiva Ansu-kaaso menivät edeltä ottamaan paikkansa. Muutama syvä hengitys, edestakainen “Joko voi tulla?” -huutelu ja lähdin kuromaan umpeen viimeistä 20 metriä avioelämään.

Ja jäin hunnusta kiinni kuivaan risukkoon.

Risu antoi kuitenkin periksi ennen minua ja siellä kalliolla nökötti meidän pieni, muttei lainkaan vaatimaton vihkiseurue. Minä en tosin nähnyt muuta kuin Henkan selän enkä ehtinyt miettiä kuin neljästi, että kääntyisi nyt jo. Kyllä se sitten lopulta. Vaikkei tällainen “alttarilla” ensi kertaa kohtaaminen ollutkaan minulla prioriteettilistalla, niin olen aika onnellinen siitä hetkestä.

Kaikki sanoo, ettei papin puheesta muista mitään (paitsi Krista, ohmygosh), mutta kun vihkipuhe tuli 18 vuoden ystävyydeltä, oli se ihanasti mietitty ja meidän näköinen. Ihmeellisesti en hääpäivänä itkeskellyt, mutta Ansun puheen aikana suupieli väpätti ihan omia aikojaan. Mahtoi näyttää fiksulta, kun samaan aikaan hymyilytti koko hammasrivistöllä. Vastapainoksi puhe kyllä herätti hilpeyttäkin. Lopuksi Ansu sitten kysyi, me tahdoimme. Bestman löysi sormuksen ja se sujahti paikalleen niin kuin olisi siihen aina kuulunut. Pussattin - ensimmäistä kertaa avioparina.

Meidän vihkiminen oli rento, intiimi ja juuri täydellinen. Päästiin naimisiin keskellä metsää avoimen taivaan alla pienellä seremonialla, jossa oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Tuntui, että se hetki oli vain meitä varten. Oli myös ihanaa saada ne läheisimpien ystävien ensimmäiset onnitteluhalaukset heti siinä samalta seisomalta. Voin suositella.

Häämatkalla Montenegrossa

Kun ennätyshelteinen hääviikonloppu lähti viilenemään tavanomaisempiin kotimaan kesälämpötiloihin, lähdettiin me ylläpitämään hääkuumetta minimoonilla Montenegroon. Oltiin yhtenä häälahjana saatu meidän menolentojen korotus bisnekseen ja ihan vinkkinä kaikille, että olipa aika huippulahja! Juuri sellainen ripaus spesiaalia, vaikkei näin Euroopan sisällä mistään täysvaakatasoon taittuvista sohvasängyistä puhutakaan.

Meidän lennot oli Kroatian puolelle Dubrovnikiin, josta otettiin alle avo-Beetle ja hurautettiin rajan taa. Ehdottomasti kannatti pihistää hääautossa ja sijoittaa roposet sen sijaan vuokra-autoon häämatkalla, sillä näin päästiin ihastelemaan kaunista maata useasta eri vinkkelistä. Henkka ajeli onnessaan kapeita serpenttiiniteitä ja alkukauhistelun jälkeen minäkin turruin tienlaidasta aukeavaan tyhjyyteen ja vastaantulijoiden kohtaamisiin. Vuorten lomassa kököttäviä sympaattisia lahdenpoukamia olisi voinut tuijotella pidempäänkin eivätkä tyynen maagiset ylänkötasanteet jääneet yhtään sen huonommiksi.

Käytiin ihastelemassa Kotorin lahden maisemia myös vesiltä käsin. Oltiin viime tipassa ujutettu itsemme päiväpurjehdukselle lämminhenkisen brittipariskunnan ja kahden laivakoiran kotina toimivalle Monty B:lle. Hulppean miljöön, kannelta mereen loikkimisen ja koirien rapsuttelun lomassa isäntäpariskunta tarjosi herkullisen lounaan ja drinksujen lisäksi ekstrana meille ja neljälle muulle matkalaiselle kuohuvat meidän tuoreen avioitumisen kunniaksi. Vastavuoroisesti opastimme seuruetta oikeaoppisessa suomalaisessa maljannostossa: kippis ja hölkynkölkyn.

Oltiin panostettu meidän majoitukseen huomattavasti tavallista reissua enemmän ja puitteet olivatkin “halppishuoneesta” huolimatta kohdallaan. Vaikkei maltettu hotellin rantapläntillä löhötä, niin allas käytiin sentäs viimeisenä iltana testaamassa. Hiljaisen rantapromenadin ravintoloiden laitureilla kehtasi illastaa auringonlaskussa.

Voidaan suositella Montenegroa ja erityisesti Kotorin ympäristöä häämatkakohteeksi ja saatetaan itsekin palata vielä niiden aktiviteettien pariin, jotka nyt jäi testaamatta. Jos jotakuta kiinnostaa detaljemmat vinkkendeerukset, niin saa pistää vaikka instan kautta viestiä!

Hääaamu

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja aikaisin. Tiedän, koska olin hereillä. Kummallisesti yöllä ei tuntunut juuri jännittävän ja iltakuplivat olivat saanut ylikierroksisen mielenkin rauhoittumaan, mutta uni ei vain tullut. Näinpä olin virkkuna loikkaamassa sängystä herätyksen ensimmäisellä sulosoinnulla ja rapistelemassa auki kasisatasta buranaa. Koska kun ainakaan neljään vuoteen ei ole ollut kunnon flunssaa, niin mikä olisikaan sellaiselle hääpäivää parempi ilmaantumisajankohta.

Kun kaasotkin kampesivat pystyyn ja hampaat saatiin jynssättyä, suuntasimme aamupalalle, jonka Villa Taikan huippu henkilökunta oli kattanut meille tavallista aikaisemmin. Kampaajamme kurvasi kuitenkin pihaan samalla hetkellä, joten kokosin itselleni aamiaistarjottimen kutrien kiharruksen lomassa nautittavaksi. Ihanat kaasot huolehtivat eteeni vielä kiireessä unohtuneen appelsiinimehun.

Koekampauksen jäljiltä sävelet olivat varsin selkeät ja Mervi taiteili suortuvani juuri oikeille paikoilleen. Siilipuolikin saatiin sulautumaan kokonaisuuteen ja yhdessä hiuskukkien kanssa se oli melkeinpä lemppariprofiilini! Kuotaloni valmistui hyvissä ajoin, joten ehdin hieman vetää happea ennen meikkaajan saapumista ja katsella, kun kaasojen hiuksiin ryhdyttiin taivuttelemaan rentoa lainetta ja lettiä seppeleiden seuraksi.

Koemeikissä emme olleet oikein löytäneet yhteistä säveltä, mutta meikkijännitys osoittautui turhaksi. Kirsi taikoi mulle ihan täydellisen morsiusmeikin, joka korosti upeasti silmiä. Alkuperäinen ajatukseni oli luonnollisempi, mutta peiliin katsoessani olin äärimmäisen onnellinen. Ehostus oli selvästi juhlava, mutta kuitenkin pehmeä ja minun näköiseni.

Ajoituksemme meni varsin nappiin, sillä kaunistautumisen jälkeen oli juuri sopivasti aikaa ujuttaa meidät kaikki kolme mekkoihimme. Puku etumuksesta paikalleen, kiskominen, kiristys ja virkkuukoukku. En tiedä mitä kahdessa viikossa oli voinut tapahtua, mutta peiliin katsoessani hääpukuni ei minusta istunut takamuksen kohdalta samoin kuin viimeisessä sovituksessa. Siinä hetkessä asialle ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten harmitteluunkaan ei auttanut jämähtää. Ovesta ulos ja kesän kuumimpaan porotukseen.

Villan pihalla keräsin kovasti onnitteluja ja ihastelua niin henkilökunnan kuin toisten vieraidenkin taholta. Harvemmin sitä kohtaa niin monta vierasta kasvoa, jotka puhkeavat hymyyn sinut nähdessään. Tuntui aika kivalta. Aamun hauskimman kohtaamisen tarjosi kuitenkin mikään-ei-ole-hyvin-varsinkaan-vanhemmat -esiteini-ikäinen poika, joka eksyi viereeni katse tiukasti puhelimessa ja siitä äkillisesti havahtuen lipsautti aidon spontaanisti: ”Oho, vau.”

Miksi kävin huomenlahjakuvissa?

Halusin käydä huomenlahjakuvissa heti, kun kuulin mitä ne on. Halusin kokea sen jännityksen ja itsetuntobuustin; sen fiiliksen, että oho-vau! Kävinkö kuvissa itsekkäistä syistä? Kyllä. Haittasiko Henkkaa? Ei.

Me ei sovittu, että vaihdettaisiin huomenlahjoja enkä ole ihan varma oliko Henkka etukäteen kuullutkaan moisista. Mä en ainakaan ollut - ennen tähän hääuniversumiin sukeltamista. Mulle häät oli siis rehdisti tunnustettuna tekosyy (joskin loistava sellainen) hemmotella itseäni kuvauskokemuksella ja plussana pystyin sitten yllättämään tuoreen mieheni meidän ensimmäisenä avioaamuna. Tiesin lahjan olevan Henkalle mieluinen, sillä meitä yhdistää arvostus valokuvausta ja upeita kuvia kohtaan. Ja mallikin sattui näissä olemaan mieleinen. ;)

Tästä hankinnasta en myöskään kanna huonoa omatuntoa. Materian tai matkan sijaan väitän huomenlahjakuvia ekologiseksi vaihtoehdoksi, vaikken niiden hiiliprinttiä olekaan laskenut. Investointi ei ole halpa, mutta tiedän roposteni tukevan suoraan kotimaista pienyrittäjää ilman ensimmäistäkään välikättä. Mitä nyt veronallelle vähäsen. Tällaisten kriteerien lahjoja soisi vaihdettavan enemmänkin.

Kuva: Jannamari

Jotain kuitenkin kertoo se, että tunsin tarvetta perustella huomenlahjakuviani tämän tekstin verran. Niihin kun liittyy monissa hääryhmissä aika ilkeääkin kommentointia. Kerätäänpä parhaat palat ihan yhteen:

“Kuinka itserakas ihminen pitää olla...”
Tässä meidän perinteisen yrmyssä kulttuurissa kaikki itsensä hemmottelu on viimeistään naapurin Marleenan mielestä merkki turhamaisuudesta. Huomenlahjakuvauksesta voi saada huikaisevan itsetuntobuustin ja omassa kropassaan viihtyminen ei tee kenestäkään huonoa ihmistä.

”Pornoa nyt on netti täynnä.”
Pitää paikkansa. Olen kuullut siis. Huomenlahjakuvat ei kuitenkaan ole niitä playboyn keskiaukeamakuvia. Tai varmaan sellaisetkin voi käydä räpsimässä, mutta tyypillisesti huomenlahjakuvat ovat tyylikkään sensuelleja ja hyvällä maulla toteutettuja. Seksikkäitä, muttei rivoja. Niiden tarkoituksena ei siis olekaan kilpailla internetin tarjonnan kanssa.

“Mitä se mies niillä tekee?”
Jokainen häitä suunnitteleva toivon mukaan tuntee puolisoaan sen verran, että osaa arvioida onko tämän suuntainen lahja hitti vai huti. Jos kuvia ei osaa nähdä muuten kuin yksinäisten iltojen viihdykkeenä, eivät ne ehkä silloin ole oikea ratkaisu.

”Olohuoneen seinällekö ne kuvat laitetaan?”
Kukin tyylillään. Kaikkien kuvien ei kuitenkaan tarvitse olla esillä. Meidän kotoa löytyy ihan perinteisiä valokuva-albumeita, joihin on koottu muistoja niin reissuilta kuin arjestakin. Niitä tulee sitten katseltua kun inspiraatio iskee. Itse ainakin sokeudun seinällä roikkuviin kuviin varsin nopeasti, joten albumista satunnaisesti nautittuna ne tuntuvat jopa spesiaalimmilta.

Minä lobbaan iloisesti huomenlahjakuvauskokemusta jokaiselle. Oman makuun sopivaa kuvaajaa voi etsiä Instagramin hashtagien avulla, sillä tyylit ovat varsin erilaisia. Jos jollekin jäi edellisen tekstin perusteella vielä epäselväksi, oma kuvaajasuositukseni on täyslaidallisella Jannamari.

Mieletön boudoir-kuvauskokemus

Postauksen kuvat by valloittava Jannamari

Viime syksynä selasin Instagramin #huomenlahjakuva -tägin sisältöä ja huomasin täppäileväni kuvatulvasta auki Jannamarin otoksia. Luonnonvalossa otetut kuvat olivat ihanan pehmeitä ja tunnelmallisia ja tuntui, että niissä loistivat tavallisten naisten parhaat piirteet. Jannamari järjesti keväällä yhdessä kosmetologi ystävänsä Viktorian kanssa useamman Boudoir-päivän eri teemoilla, joista itse valitsin vaaleasävytteisen COSY-hetken.

Olin niin keskittynyt jännittämään lauantaiaamuna kaikkine kantamuksineni luontevasti kotoa livahtamista, että kuvausasunnon saavutettuani olin ennen kaikkea huojentunut. Vaikka kaikki jännä oli vasta alkamassa! Olin hemmotellut itseäni All Beauty - paketilla, joten ensimmäinen tehtäväni oli keskittyä siemailemaan skumppaa Viktorian ryhtyessä taikomaan räntäsateen piiskaamasta luukistani kuvauskelpoista. Siinä pääsi kutkuttavasti virittäytymään fiilikseen höpöttämällä morsiamen lempiaiheesta eli tulevista häistä. Muutama viikko ennen kuvauspäivää olin saanut perusteellisen infopaketin sekä taustatietolomakkeen täytettäväkseni sekä kuvaus- että meikki- ja kampausasioita silmällä pitäen. Tuli todella ihana fiilis, kun sai huomata kummankin naisen todella perehtyneen mun rustaamiin vastauksiin. Viktoria loihti mulle raikkaan hehkeät kasvot ja säkkärän ihan-juuri-heräsin -tukan. Saisiko jokaiseksi arkiaamuksi tällaisen palvelun, kiitos.

Vaikka munkin kropassa on juttuja, joihin voisin olla tyytyväisempikin, ei vähäpukeisuus kameran edessä oikeastaan jännittänyt. Mulla ei ollut etukäteen mietittynä mitään tiettyjä poseerauksia ja tätä vähän alkuun pahoitellessani Jannamari hihkaisia vain pirteästi, että se onkin hänen hommansa. Jannamari oli koko kuvauksen ajan ihanan pirskahteleva ja jaksoi hehkuttaa upeita kuvia niin, ettei mallilla ollut vaikeuksia pitää hymyä yllä. Poseerauksissa sain apua kirjaimellisesti kädestä pitäen ja välistä Viktoriakin hälytettiin toisesta huoneesta assistentiksi. Mulla oli matkassa neljä eri asukokonaisuutta ja sain peruutuksen ansiosta sattumalta vähän ekstra-aikaakin.

Ja ne kuvat. Ei jessös.

Ne on U-P-E-I-T-A. Siis ihan mielettömiä. Ja mä näytän niin hyvältä. Sori, mutta näytän. Niissä on juuri sitä luonnonvalon tuomaa pehmeyttä ja sensuellisuutta, johon Jannamarin kuvissa ihastuin. Fiilis on rento ja luonteva, vaikka paljastan nyt tässä, että kuvauksia seuranneena päivänä jotkin lihakset protestoivat poseeraamista. Oli äärimmäisen vaikeaa olla esittelemättä kuvia Henkalle, mutta onneksi sentäs kaasoille pystyi hehkuttamaan. Valinnanvaikeus oli raastava, kun galleriasta piti valita parhaat Jannamarin viimeistelykäsittelyyn: päädyinkin ostamaan alkuperäiseen pakettiin vielä tukun ekstrakuvia.

Lahjomista varten ostin kuville lahjalaatikon Papershopista, mutta sopivan kuosin puutteessa päällystin sen itse uudestaan. Pohjalle sitä sellaista teko-olkea ja ifolorilla tulostetut kuvat silkkipaperiin kääräistynä päälle. Osa kuvista toimi mustavalkoisina vielä paremmin, mutta päädyin lopulta tilaamaan kaikki paperiversiot yhtenevästi värillisinä.

Ja vastaanotto? No se oli ihan täydellinen. Henkka oli kuvista mykistyneen otettu, että mitä muutakaan tuore vaimo voi toivoa.